Kolumnit ja kirjoitukset
Perhehoito-lehti 5 / 2009
… yhdessä tähtiä rakastimme
Tämän viimeisen Sijaisäidin päiväkirjasta- juttuni haluan otsikoida Pikku prinssistä lainatuin sanoin, joita olen käyttänyt myös keväällä ilmestyneessä Kohdakkain-kirjassa. Marja Kaskelan toimittamassa kirjassa sijaisvanhemmat kirjoittavat kokemuksistaan ja tunnoistaan, vastaavat kukin omalla tavallaan kysymykseen kenen kaikkien kanssa näissä erityisissä vanhemmuuksissa ollaankaan kohdakkain. Lasten kanssa taatusti, myös lapsen elämään liittyvien läheisten ja viranomaisten kanssa. Ennen muuta kuitenkin itsemme kanssa. Vanhemmuus on tunnesuhde. Tunteitamme kysytään ja myös koetellaan mitä moninaisimmin tavoin.
Palautan mieleeni tapahtumia lähes seitsemäntoista vuoden takaa. Aivan ensimmäiseksi uusi viisivuotias perheenjäsenemme vakuuttaa pärjäämistään. Hän on ollut tulevassa kodissaan yhden kerran päiväkylässä lastenkodin omahoitajan kanssa ja ilmoittaa haluavansa muuttaa heti. ” Kyllä mä jo oon tottunu”. Yhtä rehvakkaasti hän ilmoittaa ettei pelkää mitään. Hän myös osaa kaikki maailman laulut ja luistelee paljon paremmin kuin Teemu Selänne.
Kahdeksan vuotta myöhemmin pärjäämisen teema on uudelleen ajankohtainen. ” Tää on MUN elämä, älä sä puutu tähän!!” Murrosikäisemme on mahdoton ymmärtää sitä miksi edellytämme kotiintuloaikoja ja sitä ettei koulusta lintsata eikä kaljaa juoda. Tyttö vetoaa kavereidensa vapauksiin ja on ikävä kyllä oikeassakin. Hän on löytänyt kaverit, joille äiti ja isä eivät ole antaneet kotiintuloaikoja vaan ostaneet kaljaa.
Kun katselen tänään tytärtämme, helmikuussa kaksikymmentäkaksi vuotta täyttävää, uskon jo hänen pärjäämiseensä, vaikka siinä häilyväisyyttä vielä onkin. Luottamukseni perustuu siihen, ettei tytön selviytymisen ”pakko” ole enää niin sementtiin valettu. Hiljalleen, lukemattomien kokemusten jäljiltä tuohon sementtiin on syntynyt säröjä, joista vuotaa jotakin tervettä ja armahtavaa. Omapäinen tytär on edelleen, myös tavattoman elinvoimainen. Hän uskaltaa jo t a r v i t a aikuisia. Itse pärjäämisen pakko ei enää ole niin aukoton.
Matka tähän kohtaan on ollut pitkä. Siihen on tarvittu hetket jolloin olemme katsoneet yhdessä tähtiä ja rakastaneet niitä. On tarvittu ne sadat tai tuhannet arjen kokemukset , joissa on vastattu lapsen kysymykseen onko hän arvokas sellaisena kuin on.
( Sijais)äidiksi ryhtyessäni en tiennyt miten syvien pelkojen takana voi olla se, että lapsi uskaltautuu tarvitsevuuteen. Lapsen pelot ravistelivat hereille myös omia pelkoja, pakottivat kohdakkain niiden kanssa, tutustumaan ja ylittämään omaa kasvuhistoriaa, antamaan enemmän kuin on itse saanut.
Ja lopuksi; tähänastinen matka lapsen, nyt jo nuoren aikuisen kanssa on opettanut löytämään läsnäolemisen kykyä. Kun tytär soittaa ja haluaa tulla tekemään siskonmakkarasoppaa tai pyytää Markkua valmistamaan lapsuuden herkkuaan rosmariinikanaa tiedän tähtihetkien palanneen.
On aika kiittää Perhehoitolehteä. Erityisen lämpimästi haluan kiittää lukijoitani. Teiltä saamani palaute vuosien varrella on ilahduttanut, vakuuttanut jakamisen tärkeydestä. Toivotan teille kaikille voimia ja iloa vanhemmuutenne matkalla.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 3.8.2009
Nuoria autettava nopeasti!
Olen vielä ennen valtuutetun tehtävän jättämistä jättänyt aloitteen, johon toivon paneuduttavan vakavasti, sillä asia on erittäin vakava ja tärkeä. Kuten aloitteen perusteluissa sanon, ovat nuorten mielenterveysongelmat viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksinkertaistuneet. Kansaneläkelaitoksen tilastojen mukaan Suomessa on jo 12 000 alle 30-vuotiasta työkyvyttömyyseläkkeellä ja heistä kolme neljästä on eläkkeellä mielenterveyssyistä. Erityisesti masennus on lisääntynyt hätkähdyttävästi; nuorilla miehillä 66 % ja nuorilla naisilla jopa 181 %. Psyyken lääkkeitä käyttävien alle 27-vuotiaiden määrä on tällä vuosikymmenellä kolminkertaistunut.
Masennus tai muu mielen sairaus on tietysti sairastuneille nuorille ja heidän läheisilleen rankkaa ja myös yhteiskunnallisesti pysäyttävä tieto. Hallituksestahan on kantautunut vaatimuksia ja myös suunnitelmia kansalaisten työuran pidentämisestä ja eläkeiän nostamisesta – tämä siis samaan aikaan kun yhä suurempi osa nuorista ei pysty työelämään ja moni heistä on vaarassa syrjäytyä pysyvästi.
Huolestuttavan kehityksen syistä tarvitaan lisää tietoa, mutta jotakin tiedetäänkin. Akatemian rahoittama lastenpsykiatrinen tutkimus on osoittanut 90-luvun laman lisänneen lasten tunne-elämän ongelmia, mikä on maallikonkin helppo ymmärtää. Lasten ja nuorten vanhempien lisääntyneet toimeentulohuolet ja uupumus jättävät väistämättä jälkensä lapsiin ja nuoruusikä on muutoinkin herkkää ja vaativaa aikaa. Yhä enemmän kuullaan nuorten kokemuksista, joiden mukaan he kokevat kohtuuttomina tämän ajan valtavat suorituspaineet. Nuoret kokevat koulun heijastavan aikuisten maailmaa, jossa kiire ja tehokkuus ovat arvostettuja asioita ja tarvetta kuunnella itseä ja omaa jaksamista pidetään heikkouden merkkinä. ( Kouluihin tuotua suorituskeskeisyyttä ei pidetä opettajien syynä, sillä myös opettajat ja muu koulujen henkilöstö on kuntien säästöpäätöksillä ylikuormitettu ja myös he toivovat rauhallisempaa oppimis- ja opettamisympäristöä).
Asiantuntijoiden mukaan masentuneen nuoren tulisi saada apua nopeasti. Jos hän ei saa sopivaa hoitoa noin puolessa vuodessa voi sairaus muuttua krooniseksi. Pitkittyessään sairaus voi viedä kokonaan nuoren ihmisen työkyvyn. Päätös työkyvyttömyyseläkkeestä on joidenkin nuorten kohdalla hyvä ja ehkä ainoa mahdollinen ratkaisu, mutta mahdollisimman pitkälle täytyy pyrkiä parantamaan ja auttamaan nuori opiskeluun tai työelämään.
Viime keväänä tuli julkisuuteen tietoa Lohjalla toteutetusta Omin jaloin-hankkeesta, jota pidetään onnistuneena varhaisen puuttumisen nuorisotyökokeiluna. Hankkeessa olennaista on se, että aikuiset, nuorisotyöntekijät tai muut sopivaksi katsotut auttajat, ottavat nuoreen aktiivisen kontaktin heti kun jotakin huolen aihetta ilmaantuu. Ongelman, mielenterveysongelman tai jonkun muun ei odoteta kärjistyvän, vaan huoleen reagoidaan välittömästi. Käytännössä tämä tarkoittaa riittävän nopeasti järjestettyä viittä tapaamista, joilla on huolella suunniteltu rakenne ja sisältö. Viidennellä kerralla mukaan otetaan myös nuoren vanhemmat.
Vaikka esimerkin mukainen toimintatapa edellyttäisi jonkin verran lisää nuorisotyöntekijöitä tai muita asiantuntijoita, on sen kaltainen varhainen puuttuminen kunnille varsin halpa tapa saada aikaan hyviä tuloksia nuorten syrjäytymiskehityksen ennaltaehkäisyssä. Uutta henkilöstöä ei ehkä välttämättä edes tarvita; Lohjan kokemusten mukaan tuloksia on saatu aikaan jo sillä, että kolme erityisnuorisotyöntekijää on käyttänyt hankkeeseen neljäsosan työajastaan.
Varhainen puuttuminen on parasta, oikealla tavalla tehokasta ja myös taloudellisinta auttamista, johon Porvoossakin tulee panostaa enemmän ja sen vuoksi olen esittänyt nuorten varhaisen auttamisen tehostamista myös täällä Porvoossa. Tämä ei tarkoita sitä, että jo syviin vaikeuksiin joutuneet terapia- ja muita palveluja tarvitsevat lapset ja nuoret voitaisiin jättää hoitamatta. Varhaiseen puuttumiseen panostamisella tavoitellaan sitä, että ongelmia ei syntyisi lisää. Erityisesti nyt laman oloissa on tärkeää pitää huolta siitä, että ongelmat eivät kasvaisi vaan vähentyisivät.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 13.7. 2009
Realismi on arjen ymmärtämistä
Kuten muissakin Suomen kunnissa on Porvoossakin nyt valtava haaste selvitä talouslamasta niin ettei ihmisten syrjäytymiskehitystä enempää edistetä ja ettei näennäisillä säästöillä kasvateta menopaineita tuleville vuosille. Taloudellista elpymistä ja todellisia säästöjä saadaan aikaan panostamalla hyvinvointiin, kuten esim. Ruotsissa tehtiin edellisen laman aikana hyvin tuloksin.
Viime kuukausina ovat voimistuneet vaatimukset tehdä rakenteellisia uudistuksia erityisesti sosiaali- ja terveystoimessa, jonka osuus kaupungin budjetista on merkittävä. Erikoissairaanhoidon osuuteen emme tunnetusti pysty päätöksillämme juuri vaikuttamaan, jolloin se osuus johon voimme aktiivisesti vaikuttaa on 34 % kaupungin budjetista. Rakenteita onkin tärkeää miettiä, mutta toistaiseksi en ole kuullut muuta rakenteiden kritiikkiä kuin että henkilöstöä on liikaa ja että toimintoja on tehostettava. Viimeksi tästä on julkisuudessa puhunut Vesa Koskivuo, jonka näkemyksen mukaan ( UM 8.7.) Porvoossa ” .. kaupungin henkilöstön määrän tulisi tämän päivän tilanteessa olla 3700:n sijasta 2700”. Koskivuo puhuu ” yli varojen mitoitetusta ja kunnallisella tehottomuudella ylläpidetystä hyvinvoinnista” kertomatta hänkään missä sitä tehottomuutta niin suuresti on.Jälleen kerran pyydänkin tehottomuuskriitikoita konkreettisesti kertomaan missä kaikissa kohdin toiminta esimerkiksi sosiaali- ja vanhustyössä on tehotonta. Entä terveydenhuollossa? Kouluissa ? Vaikea vastausta on varmasti antaakin, koska mitään turhaa noilla ihmisten arkeen konkreettisesti vaikuttavilla toimialoilla ei tehdä. Päinvastoin esim. sosiaali – ja terveystoimen asiantuntijoiden mukaan tällä hetkellä siellä lasketaan minimitarpeeksi kolmekymmenentäkolme työntekijää lisää. Ainuttakaan ei ole tulossa budjettiin.
Eivätkö kaikki vieläkään ymmärrä sosiaalityön luonnetta! Jos kaikkia asiakkaita ei pystytä auttamaan niin, että heidän asiakkuutensa päättyy, ei se kerro välttämättä työn tehottomuudesta vaan mitä todennäköisimmin ongelmien syvyydestä. Varmasti jotakin parannettavaakin löytyy, mutta tuskinpa mitään kaupungin talousahdinkoa pelastavaa.
On vaikea ymmärtää, että jotkut päätöksentekijät jatkuvasti puhuvat kunnista kuin ne olisivat voittoa tavoittelevia yrityksiä. Talouslaman aikana työt yrityksissä vähenevät, jolloin esim. lomautukset siellä voivat olla perusteltuja. Kunnissa ja etenkin sosiaali – ja terveystoimessa tilanne on kuitenkin täysin toinen. Laman oloissa työt eivät suinkaan vähene, vaan lisääntyvät. Henkilöstön vähentäminen ja toimintojen supistaminen olisi siis epäviisainta mitä voidaan nyt tehdä. Työntekijät kuormittuisivat entisestään ja sairaslomat lisääntyisivät. Mitä järkeä?
Kaupunginhallituksen jäsenyys velvoittaa enempään kuin sen keksimiseen, että talouden tasapainottamisen merkittävin keino on heikentää peruspalveluja lapsilta, vanhuksilta ja sairailta ja viedä siinä samalla työ palveluja antavilta ihmisiltä.
Tässä on kyse myös arvovalinnoista. Haluammeko lisätä inhimillisyyttä, arjen toimivuutta ja sitä kautta myös taloudellista toimeliaisuutta vai jatkaa näennäistehokkaalla, lyhytnäköisellä tiellä, jossa tuotetaan lisää paitsi menotarpeita myös osattomuutta ja jossa yhä useampi ihminen syrjäytyy. Kaikki eivät ole teräksestä. Sitä ei ole vaikeaa havaita jos vaivautuu alas norsunluutornista näkemään ja ymmärtämään.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 18.6. 2009 / Kolumni
Sitoutumista
Varhaiskeväisellä Ateenan matkallani näin huomiota herättävän paljon kulkukoiria. Plakan seudulla Akropolin juurella sijaitsevissa vehreissä maisemissa niillä näytti olevan kodittomiksi koiriksi kohtuulliset oltavat. Toki koirat olivat takkuisia ja liki jokaisella näkyi hoitamattomista haavoista syntyneitä arpia, mutta koirat eivät vaikuttaneet nälkiintyneiltä, eivätkä ainakaan ohikulkijat kohdelleet niitä huonosti. Päinvastoin keskellä kävelykatuja makoilevat nelijalkaiset saivat rauhassa ottaa päivätorkkunsa ja me kaduilla kulkijat väistelimme niitä. Kuulin että paikalliset asukkaat asettavat usein rappusilleen ruoka -ja vesikippoja kulkureita varten. Koirat olivat myös rauhallisia, aggressiivisuutta en huomannut kenessäkään.
Meillä Suomessa kulkukoiria ei käytännössä näe muulloin kuin joskus syksyisin. Joillakin ihmisillä on tapana ottaa itselle tai lapsille kaveriksi kesäkoira ja ehkä vielä useammin kesäkissa. Niitä pidetään niin kauan kuin itselle sopii ja kesämökkipäiviä riittää. Lehdistä voi syksyisin lukea karmaisevia juttuja siitä miten liikkuvista autoista on heitetty tien poskeen tarpeettomaksi ja ehkä turhan vaivalloiseksi koettu lemmikki. Sinne ne jäävät hämmentyneinä etsimään kotia, turvaa, ruokaa ja juomaa. Jotkut onnekkaat saattavat kohdata huolehtivan eläinystävän, mutta aika monet ruhjoutuvat autojen yliajamiksi. Noita tarinoita ei todellakaan voi lukea kiihtymättä ja raivostumatta – mihin kaikkeen ihminen pystyykään! Jos teko vielä tehdään lasten nähden on julmuus moninkertainen. Sitä ajatellessa tulee myös hyvin voimaton olo, sillä noin suuri tunteettomuus kertoo siitä ettei tekijä ole terve. Jotakin on pahasti vahingoittunut ihmisessä, joka voi kohdella julmasti suojattomia eläimiä.
Eläinten hyvä kohtelu ei ole pois ihmisiltä. Jos pitää huolta eläimistä, pitää todennäköisesti hyvää huolta myös ihmisistä. Sellaista käsitettä kuin kesäkoira tai -kissa ei pitäisi olla olemassakaan. Lemmikin ottaminen edellyttää pitkäaikaista sitoutumista. Eläinsuojelujärjestöt eivät suotta painota sitä miten pitkäaikaisesta ja myös monipuolisesta sitoutumisesta onkaan kyse. Kun meidän perheeseemme aikanaan otettiin koira en itsekään muistanut miten vaativasta sitoutumisesta on kyse. Koiraihmisenä voi unohtaa spontaanit matkasuunnitelmat ja monta lyhytaikaistakin menoa, ellei lähipiirissä satu olemaan aina valmiina olevia luotettavia koiranhoitajia. Sitoutuminen ei silti ole mikään taakka kun siihen päättää ryhtyä ja kun palkinnoksi saa päivittäin riemukkaat hännänhuiskutukset ja nuolaisut.
Ateenan kymmenet kulkukoirat antoivat muuten hyvän muistutuksen minulle, hiukan liian hellämieliselle koiran kasvattajalle. Kun perheenjäsenemme Vili kerjää ylimääräisiä makupaloja vedoten hellittämättömällä katseellaan ja nostaen riipaisevasti tassuaan, sanon sille nykyisin, että kuulepas, ihan turhaa on esittää hylättyä. Vaikka ne Plakaa kiertävät nelitassut eivät erityisen kärsiviltä näyttäneetkään, myös paljon kärsimystä on. Ja joka tapauksessa noilta kodittomilta puuttuu paljon sellaista mitä Vilillämme on yllin kyllin.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoitolehti 3 / 2009
Vihaa nyt, rakasta myöhemmin
Lapsilla tulisi olla oikeus haastaa heitä väkivaltaisesti kohdelleet vanhempansa oikeuteen. Tällaisen mielipiteen esitti kuvataiteilija Harri Kivi kevättalvella nauhoitetussa Inhimillinen tekijä- televisio-ohjelmassa. Itse ohjelmasta lause oli leikattu pois, mutta ohjelman ennakkopuffissa se kuultiin. Harrin ajatus on se, että lapsen kohtaama väkivalta on rikos joka ei vanhene.
Samassa televisio-ohjelmassa käytiin lyhyt keskustelu anteeksiannosta. Onko kaikki annettava anteeksi? Kysymys on erittäin tärkeä. Jotkut lapsiin kohdistetut teot yksinkertaisesti ovat niin hirveitä, että anteeksianto niiden kohdalla voi tuntua kohtuuttomalta vaatimukselta. Näin siinäkin tapauksessa, että hirveän teon tekijä olisi ”syyntakeeton”, kykenemätön ymmärtämään tekoaan ja sen vaikutuksia lapsen elämään. Jos vauva on pahoinpidelty ruhjeille, ei lapsen tuskaa poista myöhemminkään saatu tieto siitä, että isä tai äiti on tehnyt teon humalassa. Jo se on hirveä loukkaus, että vanhempi oli humalassa silloin kun hänen piti antaa vauvalle hoivaa ja turvaa.
Toisaalta on usein esitetty ajatus, että anteeksianto on tärkeää vääryyden kohteeksi joutuneen kannalta. Vihan tai katkeruuden kantaminen sisällään läpi elämän vie valtavasti energiaa ja saattaa värjätä kaiken tavalla joka typistää ja köyhdyttää omaa elämää. On myös sanottu, että vasta kun ihminen voi lakata syyttämästä vanhempiaan on mahdollista kasvaa itse vastuulliseksi aikuiseksi.
Tämäkin käy järkeen. Oletankin niin etteivät esitetyt kaksi näkemystä ole toisilleen vastakkaisia vaan ne ovat rinnakkaisia tai peräkkäisiä. Tarkoitan sitä, että lapsen on voitava tuntea vihaa jos hän sitä tuntee. Vihalle on aina syynsä ja siksi se on aina oikeutettu tunne, kuten Markku Lahtela toteaa kirjassaan Vihaa nyt, rakasta myöhemmin. Myös Irene Kristeri puhuu vihasta yhtenä oleellisimpana persoonamme puolustajana kirjassaan Haavoittunut vanhemmuus. ” Jos emme osaa vihata väärinkohtelijoitamme, annamme väärinkohtelun jatkua sisällämme edelleen. Emme osaa puolustaa persoonaamme, ellemme tunne vihaa vääryyttä kohtaan”. On myös niin, että jos lapsi ( tai aikuinen ) ei voi tuomita väärinkohtelua ja kohtelijaa, hän saattaa sisällään antaa itselleen luvan toimia samoin. Hän voi kokea, että eihän se ilmeisesti niin pahaa ollutkaan mitä minulle tehtiin. Ehkä voin toimia samoin omien lasteni suhteen.
Vihan tuntemisessa ja ilmaisemisessa, vaikkapa vanhempien syyttämisessä ja tuomitsemisessa ei ole – ainakaan ei tarvitse olla – kyse menneeseen jäämisestä ja rankkojen tunteitten loputtomasta vatvomisesta. Kyse on menneisyydessä käymisestä. Parhaiten eteenpäin pääsee kohtaamalla tapahtuneen. Niin helppoa sanoa, mutta vaikeaa toteuttaa. Ainahan kipu sattuu ja lasta auttavien aikuisten vaativa tehtävä onkin ymmärtää milloin lapsi on riittävän valmis keventämään kuormaansa ja milloin he toimillaan saattavat kuormittaa lasta.
Lastensuojeluvuosieni aikana olen usein törmännyt näkemyksiin, joissa väärinkohtelua kokeneille lapsille tuputetaan anteeksiantoa. Se on hirvittävä uusi vääryys lapselle. Jos hänen odotetaan huomioivan vanhempiensa tunteita, viedään lapselta mahdollisuus eläytyä siihen miltä h ä n e s t ä tuntuu. Kuitenkin juuri mahdollisuus eläytyä ja tunnistaa omia tunteita on eheytymisen perusedellytys.
Anteeksiantoa ei saa eikä edes tarvitse tuputtaa. Kun vaikeita tunteita kuten vihaa voi elää ja käsitellä, alkaa väistämättä tulla tilaa myös aidolle surulle. Jotenkin niin ihmisen mieli toimii. Vasta tämän jälkeen on mahdollista odottaa sitä, että voi kasvaa myös jonkinlainen ymmärrys siitä mitä tapahtui. Irene Kristeri kirjoittaa, että …” surun läpi elämisen kautta lakkaamme tavoittelemasta mahdotonta. Opimme hyväksymään, että vanhempamme eivät kyenneet rakastamaan meitä siten kuin meille olisi ollut tarpeen. Hyväksymme vähitellen sen tosiasian, että emme tule saamaan sitä koskaan ja voimme lakata hakemasta sitä vanhempiemme tapaisilta ihmisiltä. Meidän ei enää tarvitse haalia itsellemme ystävyyssuhteita, joissa tulemme vain hyväksikäytetyiksi ja mitätöidyiksi”.
Noin pitkälle pääseminen on tietenkin pitkä prosessi, jossa ihminen tarvitsee paljon tukea.
Ymmärryksestä ja tosiasioiden hyväksymisestä on vielä matkaa anteeksiantoon, enkä tiedä onko se aina mahdollista ja tarvitseeko sen edes olla. Oleellista on se ettei jää itse menneisyytensä vangiksi, ettei mennyt hallitse tulevaa. Se mikä on ihmissuhteissa rikkoutunut, toipuu rakastavissa ihmissuhteissa, joissa tulee vastaanotetuksi sinä ihmisenä kuin kokemustensa jäljiltä on.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 13.5. 2009 / Kolumni
Onnea matkaan, Taidetehdas!
” Yhdessäolo on tärkeää eikä lamassa pidä vetäytyä. Aivan muut kuin materiaaliset arvot pitävät yhteiskunnan koossa. Terveyskeskukset ovat jälkihoitoa, mutta kulttuuri pitää kaupunkilaisia ehjänä”. Noin totesi hiljakkoin Helsingin juhlaviikkojen seuraavaksi toiminnanjohtajaksi valittu Erik Söderblom. Voiko kulttuurin merkitystä tuota paremmin kiteyttää!
Materiaalisilla arvoilla Söderblom tuskin tarkoitti kansalaisten normaalia toimeentulon tarvetta, vaan sen yli menevää materian palvontaa. Kunnissa ei varsinkaan näinä aikoina pystytä sen kummemmin palvomaan mitään, mutta ikävä kyllä ei myöskään pystytä näkemään yllä sanottua viisautta. Eikä tämä yksin Porvoon ongelma ole. Porvoon kohdalla se vain korostuu, koska kaupunki mainostaa itseään leimallisesti kulttuurika
Erittäin kummallisen käsityksen porvoolaisesta kulttuuritahdosta kuitenkin antaa se, että vuosikymmeniä itänyt taidetehdashanke sai tuulta siipien alle vasta sitten kun hanke laajeni Taidetehdas – Länsiranta - hankkeeksi ja siitä muotoutui näyttävästi bisnesvetoinen. Valtuusto hyväksyi kaksi viikkoa sitten aika erikoisen konseptin, jonka mielekkyyttä kaupungin kannalta on perustellusti epäilty. Osa kuntalaisista puolestaan näyttää olevan sitä mieltä, että näin on viimeinkin kunnallisessa päätöksenteossa osoitettu suurta kulttuuritahtoa. Itse en ole tästä niinkään vakuuttunut.
Suuri kysymysmerkki on nimenomaan se miten kulttuuri loppujen lopuksi pärjää valtavaksi paisuneessa kokonaisuudessa, sekä se millaisiin taloudellisiin vastuisiin veronmaksajat on sitoutettu. Hankkeen toinen kehittäjäosapuoli sai valtuuston hyväksymien sopimusten myötä käyttöönsä mielestäni melko avoimen shekin. Tämä tuntuu erityisen huolestuttavalta tilanteessa, jossa kaupunki on lomauttamassa työntekijänsä ja juuri päättänyt peruspalvelujen leikkauksista. Oma vastustava kantani valtuustossa perustui näihin asioihin.
Toivon totta kai olevani väärässä omissa epäilyissäni, niin isosta ja kauaskantoisesta ratkaisusta on kyse. Olisi loistojuttu jos kävisi kuten valtuustossa hehkutettiin: projektin myötä kaupungin kulttuurielämä ja muukin elämä rikastuu, kaupungin vetovoima matkailukohteena kasvaa, euroja virtaa Porvooseen miljoonittain, työllisyys paranee. Onnea matkaan!
Kuitenkin vielä toivomus heille, jotka tästä eteenpäin päättävät Taidetehtaan käytännön toteutuksesta. Tärkeintä on pitää mielessä sisällön tuottajien, taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden tarpeet. He itse ovat pitkin matkaa painottaneet sitä, etteivät halua työpaikakseen mitään hienoa pompöösiä, vaan taiteen tekemiselle tarkoituksenmukaiset tilat. ” Taiteilijan tehtävä ei ole näkyä, vaan nähdä syvemmin ”. Tuonkin Erik Söderblom ehti tulohaastattelussaan sanoa. Siihen voi lisätä, että syvemmin näkeminen on työtä sekin ja todellakin tarvitsee tuekseen tilat, jotka ovat luovalle työlle mielekkäät, sekä ( yleensä pienituloisille ) taiteilijoille myös taloudellisesti saavutettavissa. Toinenkin toivomus on. Nyt päätetty hanke ei saa viedä edellytyksiä kuntalaisten omaehtoiselta, laman(kin) oloissa ihmistä eheyttävältä kulttuuritoiminnalta.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 10.5. 2009
Pinnalliset ratkaisut ovat kalliita
” Lyhytjänteisesti talousvaikeuksiin vastaava toimintamalli on traaginen. Pitkävaikutteiseen ongelmaan on vastattava pitkäjänteisellä, tavoitteellisella toiminnalla… Palvelutoiminta on nähtävä vähintään viiden, mieluummin kymmenen vuoden jälkeisenä tulevaisuuden tavoitetilana. Taloudenpito on vain sitä tukeva väline… esimerkiksi lastensuojelu tuottaisi päättäjille sellaista syy-seurausinformaatiota, joka realisoisi leikkausten vaikutukset. Ammattilainen kertoisi, että toimintaedellytysten alasajo ohjaa resurssit kriisityöskentelyyn ja tätä kautta ostettaviin sijaishuoltopalveluihin”.
Lainaukset on poimittu Matti Lehesniemen ja Hannu Moilasen mielipidekirjoituksesta ( UM 3.5 ). Erityisesti kaupunginvaltuutettujen kannattaa lukea. Olisi tietysti myös kannattanut kuulla allekirjoittanutta, joka on systemaattisesti niin valtuustopuheenvuoroissa, valtuustoaloitteissa, lautakunnassa kuin lehtikirjoituksissa yrittänyt saada aikaan keskustelua ja toimenpiteitä syvällisemmän päätöstenteon suuntaan. Juuri sellaisen päätöksenteon, jossa olennaista on seurausvastuu = ymmärrys siitä mitä kuntalaisten arjessa – ja sitä kautta myös kaupungin taloudessa - tapahtuu tehtävien päätösten seurauksena.
Useissa muissakin viime viikkojen lehtikirjoituksissa ja kansalaisten lähetystöissä on tuotu esille vaatimus siitä, että edellisen laman virheitä ei pidä toistaa. Etenkään ei tule tehdä paniikkiratkaisuja, jotka tulevat vaikeuttamaan lasten elämää. Esimerkiksi päiväkotien ja koulujen opetusryhmien suurentamiset ovat järjettömiä ja vastuuttomia päätöksiä. Erityisesti jo syrjäytymisvaarassa olevat lapset kärsivät näistä ratkaisuista ja huonoja ne ovat kaikkien lasten kannalta.
Porvoon kuntapolitiikassa ei hevillä antauduta kunnollisiin arvo- ja sisältökeskusteluihin. Päätöksiä tyydytään tekemään yllättävän pintapuolisten tietojen ja puheiden varassa. Tämä on oma kokemukseni reilun neljän valtuustovuoteni ajalta. Tästä huolimatta – niin kauan kuin toimii kuntalaisten valitsemana valtuutettuna - on pakko yrittää vaikuttaa asioihin. Viimeisin yritykseni on muutama viikko sitten jättämäni valtuustoaloite lapsivaikutusten arvioinnista kaikessa päätöksenteossa. Aloite löytyy sivuiltani http://ullaleena.blogsome.com. Olennainen sisältö on se, että päätöksenteossa arvioidaan miten kukin yksittäinen päätös ( esim. opetusryhmien suurentaminen) vaikuttaa lasten elämään.
Kyse on samankaltaisesta arviointimenetelmästä, jonka käyttöönotto sukupuolivaikutusten ( suvaus ) osalta on kirjattu mm. maan hallituksen hallitusohjelmaan. ( Tietääkseni suvausta on varsin heikosti toteutettu).
Kuten aloitteen perusteluissa sanon, ollaan Porvoossa valmistelemassa lisää talouden säästöohjelmia, sen osana kouluverkkoselvitystä, sekä ensi vuoden talousarviota. Kaikissa näissä asiakirjoissa on tärkeää pohtia miten päätökset tulevat vaikuttamaan lasten arkeen. Lisäävätkö ne lasten turvallisuutta ja hyvinvointia, myös luottamusta aikuisten maailmaan. Vai lisäävätkö turvattomuutta, pahoinvointia ja epäluottamusta aikuisiin. Lähitulevaisuuden valtuustopäätöksillä vaikutetaan pitkälle tulevaisuuteen. Pinnallisiin ratkaisuihin ei ole varaa. Ne tulevat kalliiksi.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uuusimaa 23.4. 2009 / Kolumni
Pysähtymisiä
Varhaiskevään päivä oli uskomattoman kaunis. Aurinko lämmitti ikkunan läpi ja oli mukavaa miniän kanssa katsella vastapäisen suuren omakotitalon päätyparvekkeella vasaraa naputtavaa miestä. Hän viimeisteli parvekkeen kaidetta, niin pitkällä jo oli pitkäkestoinen, viisitoista vuotta kestänyt korjausprojekti. Melkein elämäntyö. Mies oli käyttänyt kaiken vapaa-aikansa edetessään systemaattisesti kellarikerroksesta vinttikerrokseen, korjannut vanhaa hirsitaloa pieteetillä.
Seuraavana aamuna saimme Turusta perheemme nuorilta puhelun, jossa he järkyttyneinä kertoivat ison omakotitalon kohdalla törröttävän röykkiön mustuneita, vielä kuumina hehkuvia hirsiä. Öinen tulipalo oli tuhonnut suuren talon, viiden ihmisen kodin. Asukkaat oli saatu pelastetuiksi ja ihan viime hetkellä myös talon yläkerrokseen paennut koiraparka.Ei ole vaikeaa eläytyä kotinsa menettäneiden ihmisten tunnelmiin, vaikka niitä eivät voi täysin tietää muut kuin saman kokeneet. Koti on enemmän kuin paikka missä asuu. Eletyn ja koetun tyyssija, levähdyspaikka, tukikohta maailman myrskyissä. Ja kuten sanottu, tässä tapauksessa myös elämäntyö.
Ystävien kanssa on joskus leikitelty ajatuksella mitä ( ihmisten ja eläinten lisäksi) haluaisi pelastaa tulipalolta, jos tietäisi ehtivänsä pelastaa yhden asian. Päiväkirjat? Tietokoneen muistitikun? Perintömaljakon? Valokuvat? Aika monet päätyisivät valokuviin, erityisesti lasten kuviin ovat ne missä muodossa tahansa tallennettuina. Niin tekisin itsekin.
En tiedä ehtikö tuo turkulainen perhe ottaa liekeistä mukaansa mitään ja miten he tilanteesta selviytyvät. Jotenkin elämä jatkuu kauheidenkin koettelemusten jälkeen. Ei aina, mutta useimmiten. Mitä lähemmäksi onnettomuudet tulevat sitä varmemmin ne pysäyttävät miettimään mitä kaikkea kohtuuttomuutta maailmassa onkaan.
Tuolta samaiselta Turun reissulta toin mukanani repullisen Pertti Niemisen kääntämää Kiinan klassista runoutta. Sen yksinkertaista, koeteltua viisautta on aina yhtä ihastuttavaa lukea ja juuri tämä runous saa ajattelemaan niin, että pysähtymiseen ei aina tarvita mitään dramaattista kokemusta. Hyvin pienetkin arjen elämykset voivat saada ihmisen pysähtymään, havahtumaan olemassaoloonsa, ymmärtämään että elämä on tässä. Ei eilisessä eikä huomisessa, vaan tässä. Iloineen ja murheineen. Tänään pidän erityisesti runosta Yösade Po Chu –i:n kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan.
” Sirkkojen sirinää, sitten hiljaista.
Lyhdyn liekki alenee, leimahtaa taas.
Ikkunan takana pisangin lehdet
ensimmäisinä kertovat yösateen alkaneen”.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 25.3. 2009
Viisautta säästöihin
Talouden taantuma on laaja-alainen asia. Kuntien talous ei ole irrallaan valtiontaloudesta, eikä kansantaloudestakaan. Kuntia ei voida laittaa yksin vastuuseen taantumasta selviytymisestä, olkoonkin, että monissa kunnissa talouden hoito ei ansaitse kiitettävää arvosanaa. Mm. Porvoossa on vuosien saatossa kasvatettu talousongelmia. Tästä huolimatta on tosiasia, että useimmat kunnat eivät tule selviytymään talouden taantumasta ilman, että valtio lisää osaltaan kuntapalveluiden rahoitusta. Yhteisövero-osuutta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusprosenttia on nostettava. Kunnissa tarvitaan jo piakkoin tietoa valtionosuusuudistuksen aikataulusta, jotta lyhytnäköiseltä, kuntalaisten epätietoisuutta lisäävältä päätöksenteolta vältytään.
Myös kuntien omia toimia tarvitaan. On välttämätöntä tehdä pitkän aikavälin talouden tasapainottamisohjelma. Tästä ovat kaikki yksimielisiä. Näin siitäkin huolimatta, että siinä jo osittain astutaan seuraavan kaupunginvaltuuston päätöksenteon alueelle. Demokratia oletettavasti joustaa silloin, kun tavoitteena on taloudellisen perustan vahvistaminen palvelujen turvaamiseksi jatkossakin.
Maan hallituksesta on vakuutettu, ettei taantuman torjuntakeinona tulla käyttämään palveluiden leikkauslistoja. Toisenlaisiakin näkemyksiä tosin on väläytelty. Joka tapauksessa lähtökohtana etenkin Porvoon kaltaisessa kasvukunnassa tulee olla sen, ettei supistuksia tehdä toimintoihin, joilla on selkeä pahoinvointia ennaltaehkäisevä vaikutus kuntalaisten arkeen ja näin ollen säästävä vaikutus kaupungin talouteen.
Kaj Bärlund on puhunut palvelurakenteen perusteellisen selvityksen tarpeellisuudesta ja myös Marja-Leena Oksasen kirjoituksessa ( UM 15.3 ) oli eräitä harkitsemisen arvoisia ajatuksia, joilla palvelurakennetta voitaisiin kehittää taloudellisesti keveämpään suuntaan.
Kehittämisessä oleellista on se, että voimavarat kohdistetaan mahdollisimman pitkälle nk. suorittaviin tehtäviin. Henkilöstölisäyksistä huolimatta monissa tehtävissä esim. vanhustyössä, sosiaalityössä ja terveydenhuollossa on liian vähän tekeviä käsipareja, osa palveluista ontuu nytkin. Kun palvelurakenteen sisältöä mietitään, on muistettava, että hyvin toimivassa, tehokkaassa organisaatiossa tärkeää on työmotivaatio ja sitä ylläpidetään parhaiten lisäämällä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä.
Kriisien kaltaisissa tilanteissa on tyypillistä, että päätöksentekijöiden näkökulmat kapeutuvat ja yhteiskunnallinen kokonaisnäkemys hiipuu. Strategioiden linjaukset katoavat ja tehdään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Myös kuntalaisten näkemyksiä kaupungin kehittämistarpeista kuullaan yhä vähemmän. Tähän ei Porvoolla olisi lainkaan varaa; jopa valtuutettujen omissa arvioissa kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet on arvioitu heikoiksi.Viime viikkoina kuntalaiset ovat kuitenkin pyrkineet suoraan vaikuttamiseen, osoittaneet arvostettavaa aktiivisuutta mm. kouluhankkeiden, sekä kyläkoulujen turvaamisen suhteen. Kuntalaisten täytyykin voida luottaa edes vuosi sitten tehtyihin päätöksiin ja tarvittaessa valmistautua muutoksiin riittävän pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi kouluverkkoon ei pidä tehdä muutoksia tänä vuonna. Päätöksenteko ei voi olla niin tempoilevaa ja ihmisten arjesta piittaamatonta kuin nyt on esitetty.
Hätäohjelmat ylipäätään ovat vain harvoin onnistuneita. Kuten Vasemmistoliiton kannanotossa viime viikolla totesimme, osa ehdotetuista leikkauksista on vain leikkauksia, ei säästöjä. Lyhytnäköiset leikkaukset saattavat päinvastoin aiheuttaa lisäkustannuksia jo parin, kolmen vuoden aikavälillä. Edellisen laman virheistä maksetaan laskua vielä tänäänkin, ja suurimmat maksajat ovat yhteiskunnan vähäosaisimmat.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 5.3.2009 / Kolumni
Väinöjen vaimot ja Sivulliset
Kun viisitoista vuotta sitten perustin neljän ystävän kanssa naisten lukupiirin, en tiennyt mitään mahdollisista muista lukupiireistä. Muutaman viikon takaisilla Tampereen kirjamessuilla järjestetyssä lukupiiritapaamisessa selkisi se, että viime vuosina piirejä on syntynyt kuin sieniä sateella. Niitä on perustettu työpaikoille, ammattiryhmien sisälle, kansalaisopistoihin, opiskelijaporukoihin, ystävien kesken. Valtaosa on naisten piirejä, tai ainakin naisvoittoisia, mutta löytyy myös poikien lukupiirejä. Miesten lukupiireistä ei Tampereella tiedetty, mutta kaipa sellaisiakin on.
Lukupiirit ovat antaneet itselleen persoonallisia nimiä. Kultturellit Ellit, Noin seitsemän kääpiötä, Epilogi, Kirjavirtaa Pappilassa, Kirjakulttuurikylpylä, Hellahuone, Väinöjen vaimot, Sivullinen, Fredrikan keittiö, Pulinakirjasto, Kirjamajakka. Kuvauksia lukupiirien toiminnasta löytyy osoitteesta www.lukupiirit.fi ja lisää tietoa on tulossa Suvi Aholan tutkimuksessa. Sitä odotan innolla. Yksi kiinnostava kysymys on lukevatko naiset myös lukupiireissä enemmän miesten kuin naisten kirjoittamia teoksia. Lukupiiri Hellahuoneessa keskitymme naisten kirjoittamaan kaunokirjallisuuteen, mutta valintamme tuskin on kovin tavallinen.
Tampereella Anja Snellman hauskuutti satapäistä lukupiirijoukkoa kertomalla omista vierailuistaan piireissä. Kerran hän oli vieraillut ravintolassa kokoontuvassa naisten kirjallisuuspiirissä. Viiniä oli juotu ja kipakat keskustelut olivat päätyneet tappelun nujakkaan. Kirjailijan kannalta ravintoloita, kirjastoja ja muita julkisia tiloja mielenkiintoisempia kokoontumispaikkoja ovat kuitenkin yksityiskodit. Niissä voi havainnoida kirjahyllyjen sisällön ohella ihmisten sisustusmakua, arkea, elämäntyyliä. Huippukiinnostavia paikkoja ovat kuulemma keittiöt ja vessat.
Kuulimme myös, että lukupiirejä syntyy nyt paljon ikäihmisten keskuuteen. ( Mitä vikaa on muuten kauniissa sanassa vanhus? ) Hieno juttu ajatellen vaikkapa vanhainkoteja ja erilaisia palvelutaloja. Sen lisäksi, että kirjojen lukeminen ja niistä keskusteleminen on mielenkiintoista, lukupiirit voivat poistaa yksinäisyyttä, ylläpitää muistia, tuoda uudenlaista sisältöä arkeen. Kirjaston palveluja käyttäen kaikki on jopa maksutonta.
Lapsille lukupiirit ovat oiva tapa tutustuttaa sanojen maailmaan. Ehkä koulujen äidinkielen opettajat ovatkin jo liikkeellä. Anja Snellman kertoi, että heillä on pidetty lukupiiriä myös perheen kesken. Jääkaapin oveen ilmestyi lappuja kirjaehdotuksista ja niistä valittiin. Tästä olin kyllä lievästi kateellinen; miksi en itse hoksannut samaa tyttären vielä asuessa kotona, vaikka meilläkin kaikki lukivat kirjoja.
Lukupiirit ovat eräänlaisia nuotiokokemuksia, enkä sen vuoksi olekaan innostunut netissä kokoontuvista kirjapiireistä. Tarvitsen ihmisten läsnäoloa, yhteistä katseen tarkentamista. Ne sytyttävät lukupiirin.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoito-lehti 1 / 2009
Tarinaa kokoamassa
Yksi talvinen viikonloppu tarvittiin urakkaan, jossa Markun kanssa järjestelimme uuteen uskoon perheemme valokuvaröykkiöt. Ne tosiaankin lojuivat laatikoissa luovassa kaaoksessa, lukuun ottamatta diakuvia, joiden tallentamisesta Markku on huolellisesti vastannut. Urakkaa oli suunniteltu tehtäväksi jo jonkin aikaa, mutta vauhtia meihin sai vasta tyttömme lähestyvä kaksikymmentäyksivuotispäivä. Silloin haluamme antaa hänelle oman kuva-albuminsa. Se voi olla tärkeä muistin elävöittäjä, kun hän kokoaa elämäntarinaansa ja itseään.
Hetken mietimme sitä pitäisikö aloittaa tytön syntymäkuvista alkaen. Päädyimme siihen, että ei. Vauvavaiheen albumi on syntymä-äidin asia, jos hän niin haluaa tehdä. Jos ei, on tytöllä muistinsa tukena myös Elämäni-kirja, jota aikanaan täyteltiin yhdessä syntymä-äidinkin kanssa.
Meidän kokoamamme albumi alkaa päivästä, jolloin tapasimme lastenkodissa juuri viisi vuotta täyttäneen tulevan perheenjäsenemme. - Noinko pikkuinen hän oli? Suloinen Tiitiäinen! Voi miten poissaoleva katse! Tuollaisia huudahtelimme Markun kanssa itsellemme ja toisillemme satojen kuvien lipuessa sormiemme lomitse. Ja lisää huudahduksia hiukan myöhemmistä kuvista. - Näetkö miten uudenlainen hymy? Kato nyt, tässä on se ihana pikku-Myy- ilme!
Diakuvista löytyi sellaisiakin, joita emme ole ehkä koskaan aikaisemmin katsoneet. Oikea aarre on kuva, jossa tyttö onkii Kuhmon Lammasjärvellä auringon oranssiksi värjäämillä kallioilla. Hyvin kaunis levollinen kuva, jota en muistanut, vaikka muistan hetken. Alati ideoita ja touhua keksivä, temperamenttinen tyttö ei juuri viihtynyt itsekseen muulloin kuin onkiessaan. Silloin hän keskittyi, saattoi viipyä pitkiä aikoja hiljaa paikoillaan, aivan kuin olisi meditoinut. Ehkä hän tekikin niin.
Suloisia muistikuvia ja muistoja virtasi yhtä paljon kuin valokuvia silmissämme. Hiukan kateellisena laitoin merkille miten usein tyttö on kiivennyt Markun syliin, riippuu ”selkärepussa”, istuu tai trapetsitaiteilee hartioilla, tai touhuaa Markun kanssa lähetellen vesille kaarnaveneitä, rakennellen linnunpönttöjä, askarrellen joulutonttuja. Ja monessa kuvassa hän istuu Markun korkealla työpöydällä piirrellen omia juttujaan, kun Markku tekee töitä. Tyttö sanoikin joskus, että hänhän tässä on se ”johtava raafikko”. Kateellisuuttani loiventaa kyllä merkittävästi kaksi asiaa. Minä olin aktiivisempi valokuvaaja. Ja toiseksi nautin tietysti suunnattomasti siitä, että tytöllä on isä, jota rakastaa ja jonka rakkautta ottaa vastaan.
Valokuvistakin voi helposti lukea sen, että tuli myös monen vuoden jakso, jolloin tytär ei päästänyt lähelle sen enempää isäänsä kuin minuakaan. Eikä missään tapauksessa kameraa! Valokuvia sai ottaa vain jouluna ja syntymäpäivinä. Joskus otin niitä salaa kauempaa. Ehkä ajankuvat myös noilta vuosilta muodostuvat aikanaan tärkeäksi osaksi elämän mosaiikkia.
Ei tytär vieläkään ole kovin innostunut kuvatuksi tulemisesta. Hänen ja Markun ( taas ne kaksi! ) kolmen vuoden takaiselta New Yorkin matkalta on sentään lukuisia mukavia kuvamuistoja. Yksi viime aikojen lempikuvistani on kuitenkin perheemme yhteiseltä vuoden takaiselta Nykin matkalta. Brooklyn bridgellä seisovalla punapäällämme on suoraan kohti katsovissa silmissään siristys, josta pidän erityisen paljon.
Tiesin, että kuudentoista vuoden kuvallinen aikamatka tulee olemaan tunteellinen. Sekään ei yllättänyt miten paljon elämää virtaa kuvien takaa. Vaikka valokuvia harvoin otetaan surullisina tai vaikeina hetkinä, palauttavat kuvat mieleen niitäkin. Muistojen virtaa ei voi valikoida. Kai se on sama asia kuin se, ettei elämän käsikirjoitusta voi etukäteen laatia. Jonkin verran sitä voi ohjata. Ja jälkikäteen katsella ymmärtävästi, koota tarinaksi.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 30.1. 2009
Tätä lamaa ei enää voida maksattaa lapsilla!
Lehtitietojen ( Uusimaa 27.1. ) mukaan Etelä-Suomen lääninhallitus on selvittänyt viime vuoden alussa voimaan tulleen lastensuojelulain toteutumista kunnissa. Selvityksen mukaan lastensuojeluilmoitusten määrä on tutkimusaikana tuntuvasti kasvanut. Lehtiuutisessa ei eritellä syitä, mutta ne ovat yleisesti tiedossa ja selittyvät osin ilmoitusvelvollisuutta laajentavalla lailla.
Uudistus on ollut tärkeä ja lapsilähtöinen. Lasten hätää ja kärsimystä ei todellakaan pidä seurata sivusta, vaan lastensuojeluilmoitus on syytä tehdä, jos epäilee lapsen hoidossa laiminlyöntejä. Onkin outoa, että joissakin kunnissa on jo ehditty harmitella ilmoitusvelvollisuuden laajenemista, ja toivottu lain palauttamista tältä osin lievemmäksi, uusi laki kun on tuonut selvitysten tekemisen muodossa lisää töitä kuntiin. Näkökulma on paitsi aikuislähtöinen myös epäinhimillinen. Lastensuojelun tarkoitushan on ehkäistä lasten pahoinvointia ja auttaa kärsiviä lapsia. Sitä paitsi
lääninhallituksen selvityksen mukaan vain alle puolet ilmoituksista on johtanut lastensuojeluasiakkuuteen. Tästä voi päätellä, että jo ilmoituksen tekemisellä on vaikutusta lasten kohteluun. Se voi havahduttaa vanhempia ja ennaltaehkäistä ongelmien syvenemistä.
Ilmoituskynnyksen madaltuminen ei kuitenkaan ole ainut syy ilmoitusten lisääntymiseen. Ongelmat ovat oikeasti lisääntyneet. Lasten vanhemmilla on työuupumusta tai jaksamattomuutta muista syistä, mielenterveys- tai päihdeongelmia, taloudellisia vaikeuksia. Usein ongelmat ruokkivat toisiaan, yksi ongelma johtaa toiseen ja lapset tulevat laiminlyödyiksi tai kaltoinkohdelluiksi. Ainakin suurissa kaupungeissa tulee lastensuojelutyössä yhä useammin vastaan myös nk. tavallisia, taloudellisesti hyvin toimeentulevia vanhempia, jotka eivät syystä tai toisesta pärjää lastensa kanssa ja he pyytävät itse lasten huostaanottoa.
Mitä tämä kaikki kertoo yhteiskunnan kehityksestä? Edelleenkö halutaan vannoa kaikessa kilpailemisen, ( näennäis)tehokkuuden ja itsekkyyden nimeen? Ovatko kaikki todellakin oman onnensa seppiä vai olisiko jo aika palata jonkinlaiseen yhteisvastuullisuuteen? Talouslama näyttää pakottavan hallituksen pankkien ja yritysten pelastusoperaatioihin. Nämä operaatiot eivät kuitenkaan tule pelastamaan Suomea lamalta, ellei miljarditukia sidota työpaikkojen turvaamiseen, ja ellei jo olemassa olevien sosiaalisten ongelmien korjaamiseen ryhdytä aiempaa tarmokkaammin. Sen sijaan että toistettaisiin edellisen laman virheet, leikattaisiin peruspalveluista, tulisi elvytys ulottaa myös niihin. Nimenomaan laman oloissa on tärkeää vahvistaa sosiaalista perustaa. Muutoin ongelmat moninkertaistuvat ja niistä on mahdotonta selviytyä lähivuosina. Pakoon niitä ei päästä, vaikka monet vaikuttajat näyttävät yhä luulevan niin.
Erityisesti tämä koskee lastensuojelua mukaan lukien mielenterveyspalvelut. Sinne kaikki vanhempien ja perheiden taloudelliset, sosiaaliset ja mielelliset ongelmat viime kädessä kaatuvat. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia yhteiskunnan jäseniä, lastensuojelua tarvitsevia lapsia ei voida laittaa tilanteeseen, jossa he joutuvat kantamaan tämän uudenkin laman raskaimman taakan. Itse en tule lautakunnassa enkä valtuustossa hyväksymään yhtäkään tätä tarkoittavaa päätöstä.
Epäuskoisena luin lehdestä lastensuojelu-uutisen kanssa samalta aukeamalta löytyvästä kaupunginhallituksen yksimielisestä päätöksestä hyväksyä täyttölupamenettely. Se tarkoittaa sitä, että avoimiksi tuleviin virkoihin ja toimiin ei oteta uusia työntekijöitä ilman kaupunginjohtajan lupaa. Omassa mielessäni päätös asettaa kaupunginjohtajalle suuren moraalisen vastuun tuntea esimerkiksi lastensuojelun todelliset tarpeet, sekä vaatimuksen kyetä näkemään vajaaresurssoidun lastensuojelun inhimilliset ja taloudelliset seuraukset.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 28.1. 2009 / Kolumni
Keittiön pöydän kulmalla
Fredrika Runebergia juhlittiin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen syntymästään tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta. Muutoin häntä ei edes Porvoossa muisteta lainkaan samalla painavuudella kuin miestään Johan Ludvigia. Näin Runebergin päivän kynnyksellä voi tietysti olla pyhäinhäväistys sanoa, että Fredrika Runeberg on historiallisena henkilönä monin verroin miestään kiinnostavampi. Sanon silti.
Fredrikan tekstejä lukiessa on tietysti helppoa tuskastua lahjakkaan kirjailijan ja kielineron alemmuudentuntoisuuteen suhteessa hänen jumaloimaansa Johan Ludvigiin. Tekstit pitää kuitenkin suhteuttaa aikaan, jolloin ne on kirjoitettu. Tuolloin nainen nyt kerta kaikkiaan oli tottunut vaikenemaan seurakunnassa.
Fredrika-tutkimuksessa jotkut ovat arvelleet Fredrika Runebergin kirjoittamisen tärkeimmäksi motiiviksi halun saada tunnustusta mieheltään. Jos olikin näin, hänellä joka tapauksessa oli kirjoittamisen lahjoja. Ensimmäisestä historiallisesta romaanistaan Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä Fredrika Runeberg saikin loistavat arvostelut. Vain neljä vuotta Boije-kirjan julkaisemisen jälkeen ilmestyi Fredikan teos Sigrid Liljeholm, joka puolestaan tyrmättiin kritiikeissä täysin.
Mitä muutaman vuoden aikana oli tapahtunut? Oliko Fredrikasta muka tullut huonompi kirjoittaja? Ei varmasti. Boije-romaanissa rouva Boijen toinen tytär uhmasi sovinnaisen, ylpeän äitinsä tahtoa ja avioitui aatelittoman rakastettunsa kanssa. Mutta Sigrid Liljeholm menee pitemmälle; hän osoittaa ettei avioituminen ole naisen ainut mahdollisuus. Sigrid valitsee toisenlaisen, itsellisen elämäntavan. Tämä oli 1860-luvun (mies)kriitikoille liikaa, on arvaukseni nyt sataneljäkymmentäseitsemän vuotta myöhemmin.
Omassa elämässään Fredrika pysyi hyvinkin kirjaimellisesti omalla naisen tontillaan, mutta lähetti kirjoissaan erityisesti nuorille naisille niin emansipoituneita viestejä kuin tuona aikana saattoi tehdä. Hän ylitti aikakautensa sopivaisuuskoodistoa, ehdottomasti, ja se tekee hänestä paitsi mielenkiintoisen, myös uria uurtaneen historiallisen henkilön. Tämän lisäksi Fredrikalla oli yhteiskunnallisia ansioita. Kulttuurikodin kasvattina hän tunsi huolta köyhien tyttölasten tulevaisuudesta, ymmärsi että koulutus on tyttöjen mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin. Kuten tunnettua, oli Fredrika Rouvasväen yhdistyksen pitkäaikaisena puheenjohtajana perustamassa Porvooseen ensimmäistä köyhille tytöille tarkoitettua koulua. Samoin hän oli synnyttämässä kansankirjastoa.
Näitä tekoja minä sanoisin suuremmiksi kulttuuriteoiksi kuin konsanaan J.L Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita, vaikka näitä nyt ei tarvitsekaan vertailla keskenään. Joka tapauksessa on kummallista, ettei yhtäkään Porvoon omaa koulua eikä kirjastoa ole nimetty Fredrikan mukaan.
Kaksisataa vuotta on pitkä aika ja paljon on naisen asemakin Fredrikan ajoista muuttunut. Ainakin pienten lasten kirjailijaäidit voivat silti kysyä kuinka paljon loppujen lopuksi. Keittiön pöydän kulmalla kirjoittaneen Fredrikan sanoin on vieläkin liian usein niin, että miehet kirjoittavat halutessaan, naiset ehtiessään.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 24.12. 2008 / Kolumni
Joulusydämellä
Valtuustokauden päätteeksi kokoonnuimme viettämään kahden ystäväkollegan läksiäisiä. Juttelut kiertyivät tulossa oleviin pyhiin ja teimmekin juhlakierroksen. Itselle mieluisin juhlapyhä tässä suomalaisessa vuodenkierrossa, mikä se on.
Juhannus, alkukesän lumo ja myyttisyyskin käen kukuntoineen, koivuvihtoineen ja rantasaunoineen, aloitti joukkoomme liittynyt mieheni, joka inhoaa talvea. Vappu, humaanien arvojen ja aatteiden kohottava, keväinen juhla. Pääsiäinen, jolloin on kylliksi aikaa rauhoittua arjen hektisyydestä. Uusi vuosi. Silloin kokoonnutaan ystävien kesken ja kerrataan päättyvän vuoden koskettavimmat kohdat, viritytään tulevaan. Pitkien jutteluiden, keskiyön taikojen ja helmeilevän viinin ihana juhla.
Vuoden kohokohdaksi ei valikoitunut tämä kanelin ja neilikantuoksuinen perhejuhla. Ei meillä ollut mitään joulua vastaankaan, mutta aika paljon on ihmisiä, joille joulun läheisyys on ahdistavin aika vuodesta. Pitkään tulkitsin niin, että ahdistus syntyy kaamoksesta, ja onhan noinkin. Joidenkin läheisten kautta olen ymmärtänyt, että syvää ahdistusta synnyttävät myös valon juhlaan liittyvät odotukset. Joulunahan kaikilla on hyvä olla ja äiti on laittanut kystä kyllä. Koti hohtaa puhtauttaan, uunissa kypsyvät lanttulaatikot ja kuusessa tuikkivat tähdet. Pahinta kaikesta ovat joululaulut, joissa johonkin abstraktiin lämpimään syliin suljetaan kaikki, jopa talvipakkasessa värjöttelevät varpuset pienoiset. Jouluna kaikilla yksinkertaisesti on hyvä olla.
Ei tarvitse olla psykologi voidakseen kuvitella miltä kaikki tuo voi tuntua ihmisestä, jolla ei ole hyvä olla, jolla ei ole varaa ensimmäisenkään joulupakettiin, tai jonka mieli syystä tai toisesta kavahtaa kynttilöiden lämpöä ja jouluenkelten hymyjä. Joulu todellakin on onnistumisen pakolla kuormitettu juhla enemmän kuin mikään muu.
Perinteisiimme sentään kuuluu yrittää hiukan keventää kuormaa niiltä ihmisiltä, joille joulu ei mitenkään katkaise epäonnistumisten ketjua. Jouluna tehdään sydämellisiä tekoja. Pelastusarmeijan joulupadat porisevat, köyhille ihmisille jaetaan joulupaketteja, hyväntekeväisyyskeräykset tuottavat tulosta. Näin me lunastamme itsellemme joulumielen.
Voisikohan mitenkään ajatella, että joulumieltä olisi enemmän vuoden jokaisessa päivässä. Eikä vain niin, että se olisi kolehtien varassa, vaan että välittämistä olisi oikeasti elämäntavassamme. Siinä miten kohtaamme kanssaihmiset. Miten kohtelemme eläimiä ja muuta luontoa ympärillämme. Miten käytämme ainutlaatuisen mahdollisuutemme ihmisyyteen.
Tylsän osoittelevia kysymyksiä tietenkin. Mutta joulun eetokseen niiden on sovittava. Sydämellistä Joulua jokaiselle.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoitolehti 6 / 2008 / Kolumni
Matkakumppanuutta
“Olen päättänyt taistella tiukemmin, pitää taas pitkästä aikaa kiinni yksinkertaisista, pienistä asioista,jotka ryhdistävät arkea ja tuovat siihen jäsentyneisyyttä. Aloitan päivän kantamalla kahvitarjottimen kirjastohuoneeseen. Kirjat rauhoittavat minua.
Tytär nukkuu vielä, Markku ja Vili-koira ovat marraskuisessa saaressa syyspuuhissa. Päivän lehden sijaan avaan kirjan; Jean Shinoda Bolenin Jumalattaren aika.
Palaan lukuun Hestiasta, jumalattaresta, jonka arkkityyppi kiinnostaa minua tällä hetkellä eniten. Hestia on sydämen ja temppelin jumalatar, joka viihtyy yksin, ei tarvitse muita tunteakseen itsensä kokonaiseksi. Hestia-nainen saa voimaa meditaatiosta, Hestian koti on aina siisti,täynnä kukkia ja turvallista tunnelmaa. Tälle jumalattarelle haluaisin enemmän tilaa itsessäni”.
Lainaus on päiväkirjastani vuodelta 2002. Takana olivat tyttömme murrosiän rankimmat vuodet, jolloin en aina tiennyt kuka minä oikeastaan olen. Olenko äiti vai sairaanhoitaja. Henkivartija vai poliisi. Joka tapauksessa ihminen, joka tyttären mielestä vain rajoittaa hänen elämäänsä, omasta mielestäni ihminen ( tai zombie ), jolta usein olivat kaikki vanhemmuuden keinot loppu.
Onnekseni minulla on sisukas, itsepäinen tytär ja valtavasti rakkautta häneen. Ja onnekseni minulla on viisas, ihana kumppani sekä upeat Ulvoja-ystävät ja muitakin sijaisvanhempiystäviä. Ja sitten vielä ne jumalattaret. Kiinnostava tapa jäsentää omaa naisen ja äidin elämää; erillisyyttä ja riippuvuuksia, voimavaroja ja keskeneräisyyksiä, kasvun paikkoja. Heidän kaikkien avulla olen sinnitellyt vanhemmuudessani.
Jumalatarmyyteistä voi ammentaa ehtymättömästi ja matka heidän kanssaan jatkuukin. Ensi keväänä ihan konkreettinen matka, sillä olemme seitsemän kotikaupunkini sijaisäidin kanssa lähdössä Ateenaan jumalattarien jalanjäljille. Oppaaksemme lähtee myytteihin ja Ateenaan perehtynyt ystävä, lastensuojelun parissa työskennellyt hänkin. Odotan paitsi syventyvää jumalatartuntemusta myös jutteluja toisten äitien kanssa. Ja Akropolis, jonka juurella tulemme asumaan – se on ollut elämäni käänteissä merkittävä paikka. Mutta se onkin jo toinen tarina.
Vanhemmuuden tarinani aikuistuvan tyttären rinnalla jatkuu. Tilaa Hestialle on jo paljon enemmän. Tänään kysymys kuuluukin enemmän niin, osaanko antaa hänelle tilaa itsessäni. Kun joku on hyvin tarvitsevana tullut oikein lähelle, ei ole helppoa irrottaa. Ehkä sen ei tarvitsekaan olla helppoa, senkään.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 12.12. 2008
Lasten tarpeet näkyvämmiksi
Nykyinen kaupunginvaltuusto käsittelee viimeisessä kokouksessaan 17.12 uuden lastensuojelulain edellyttämän lastensuojelusuunnitelman. On väärin, että niin merkittävä asiakirja käsitellään vasta talousarviokokouksen jälkeen. Sosiaali- ja terveyslautakunnasta hyvin valmisteltu suunnitelma valmistui jo syyskuussa, joten sen olisi pitänyt ehtiä viimeistään talousarviokokoukseen. Toivottavasti viivytys ei ole tarkoituksellista.
Yksi suunnitelman ansioista on siinä, että päätöksentekijät saavat tietoa paitsi lastensuojelun tilanteesta, myös sen tarpeista konkreettisesti. Seitsemän konkreettisen toimenpide-ehdotuksen joukossa on ehdotus ennaltaehkäisevän toimeentulotuen resurssien lisäämisestä, jotta köyhiä lapsiperheitä voitaisiin tukea enemmän ja he voisivat välttyä syrjäytymisriskiltä. Esitin tähän tarkoitukseen talousarviokokouksessa aika vaatimatonta 30 000 euron lisäystä, ja sain esitykselleni vain kahdeksan valtuutetun tuen. Ainakin tämä esitys on pakko uudistaa, ellei kaupunginhallituksen ehdotukseen liity lastensuojelusuunnitelman toimenpide-ehdotusten sisällyttäminen jo ensi vuoden talousarvioon.
Yli vuosi sitten Tapani Eskolan kanssa tekemäni aloite Lapsiasiain neuvoston perustamisesta tukisi erinomaisesti myös lastensuojelusuunnitelman toteuttamista. Aloite on vasta nyt saanut kaupunginhallitukselta vastauksensa, vaikka esim. sosiaali- ja terveys - sekä sivistystoimen johtajat ovat antaneet siihen myönteisen lausuntonsa jo viime vuoden lopulla. Aloitteen keskeisenä ajatuksena on se, että lasten tarpeet tulisivat viimein huomioiduiksi tavalla, jonka ne ansaitsevat ja tarvitsevat. Meillä on asiantunteva Vanhusneuvosto ja Vammaisneuvosto, myös Nuorisovaltuusto. Yhtä perusteltu olisi lasten ja nuorten asemaan paneutuva neuvosto, joita löytyy eräistä kaupungeista. Aloitteessa olen viitannut Vaasan malliin.
Aloitevastauksessa mainitut työryhmät eivät korvaa tarvetta pysyvälle elimelle, joka koko valtuustokauden keskittyisi tuomaan esille lasten oikeuksia ja jolla olisi painoarvoa lapsia koskevia päätöksiä valmisteltaessa. Harkitsenkin aloitteen uusimista jossakin muodossa uuden valtuuston aloittaessa työnsä tammikuussa.
Kuntavaalien alla kymmenet porvoolaisehdokkaatkin lupautuivat toimimaan lasten ja nuorten valtuutettuina. Lastensuojelusuunnitelman valtuustokäsittely on seuraava ja mitä otollisin tilaisuus lunastaa lupauksia.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 19.11. 2008
Sisällöt näkyviksi
Porvoon talouden huonoa tilaa on tuskailtu niin valtuustossa kuin lehdissäkin. Huonohan tilanne onkin ja merkittävin syy siihen löytyy väärään aikaan tehdyistä suurista investoinneista. Niitä valtuustoryhmämme on vastustanut.
Luonnollisesti myös käyttömenot nousevat, kun kaupunki on muuttovoittokunta, ja kun palvelujen tarve kasvaa. Onkin hämmästyttävää, miten vähän keskustellaan yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka on merkinnyt ihmisten eriarvoistumista ja pahoinvoinnin lisääntymistä. Kuten talousarviokokouksessa sanoin, kunnilla on kaikissa tilanteissa velvollisuutensa hoitaa palvelut lakien edellyttämällä tavalla ja kuntalaisilla oikeus odottaa näin tapahtuvan.
Ennen talousarviokokousta lehdissä kirjoitettiin isoin otsikon kaupunginjohtajan kahdesta talousarvioehdotuksesta. Ainakaan omiin silmiini ei osunut yhtäkään sisällöllisesti informatiivista juttua siitä, mitä kuntalaisten kannalta merkitsi esitysten välillä oleva kolmen prosenttiyksikön ero. En ole nähnyt selvityksiä myöskään siitä, missä kohden esim. sosiaali-terveys- tai koulutoimessa tuhlataan.
Kaupunginjohtajan jälkimmäisen ehdotuksen hyväksyminen olisi merkinnyt palvelujen heikentymistä sosiaali- ja terveystoimessa, sekä kouluissa, kirjastossa, katujen kunnossapidossa. Esim. sosiaali- ja terveystoimessa mahdollisuus sijaisten käyttämiseen olisi vähentynyt, terveysasemia oltaisiin jouduttu pitämään osin suljettuina, kotihoidon palvelut olisivat heikentyneet. Niin hoitajat kuin sosiaalipuolen toimijat kuormittuisivat entistä enemmän, koska henkilöstöä ei oltaisi lisätty lainkaan.
Sivistystoimessa oltaisiin vähennetty opetustunteja leikkaamalla tuntikehyksiä, vähennetty opettajien määrää, jätetty palkkaamatta kuraattoreita ja erityisopettajia, joista on huutava pula, lakkautettu Jakarin ja Kuuselan koulut, ( joiden säilyttämisen puolesta on ollut vahvat kansalaisliikkeet), suljettu Kerkkoon ja Tolkkisten kirjastot, sekä Eestinmäen nuorisotila ja grafiikkapaja, karsittu lisää kirjastomäärärahoista, jne.
Alkaneen taantuman ja kaupungin ennestään huonon taloudellisen tilanteen vuoksi kehittämisvaraa palveluissa ei juuri ole, mutta veroprosentin puolen prosenttiyksikön nosto turvaa sen, ettei suoranaisiin heikennyksiin pitäisi mennä.
Erittäin masentavaa valtuuston talousarviokokouksessa oli se, että valtuuston enemmistö äänesti kumoon vaatimattomat lisäysehdotukset, jotka ennaltaehkäisevää toimintaa tukevina olisivat koituneet säästöiksi. Ennen vaaleja, taloustilanteen jo ollessa tiedossa, hehkutettiin kaikissa mahdollisissa paneeleissa ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Muun muassa nuorten järjestämissä vaalipaneeleissa kaikki lupailivat toimenpiteitä lisääntyneen pahoinvoinnin huomioimiseksi. Tylyn tyrmäyksen valtuustossa kuitenkin saivat esitykset kahden kouluterveydenhoitajan palkkaamisesta, sekä ennaltaehkäisevän toimeentulotuen korottamisesta.
Sen sijaan suunnitelmissa on edelleen mm. virastotalohanke, joka tulevina vuosina tulee nielemään kymmeniä miljoonia euroja kaupungin varoja. Totisesti on kyse arvovalinnoista.
Uusimaa 18.11. 2008 / Kolumni
Kulttuurikaupungin elkeitä
Porvoon Taideyhdistys järjesti kuntavaalien alla paneelikeskustelun otsikolla ” Kulttuurikaupungin elkeitä”. Paahtimon pitkän pöydän takana meitä istui kymmenkunta ehdokasta ja oi, miten kulttuuriystävällisiä kaikki olimmekaan. Ihan käden käänteessä hoidettavalta asialta tuntui keskustelun yhdeksi pääteemaksi valittu Taidetehtaan nykyisten vuokralaisten tuki heidän joutuessaan muuttamaan saneerauksen tieltä kalliimpiin tiloihin. Viidenkymmenentuhannen euron määrärahan varaaminen tähän tarkoitukseen talousarviossa sai paneeliin osallistuneilta laajan tuen. Tuosta tuesta ei kuitenkaan ollut paljonkaan jäljellä valtuuston käsitellessä viime keskiviikkona talousarviota. Esitys vuokratuesta hävisi äänestyksessä kirkkaasti, kaupungin talous kun on niin kovilla ja vielä maailmantalouden kriisikin ovella.
No, sehän on totta, että kaupungin talous on huonolla tolalla, mutta eipä tämä estä kuitenkaan esimerkiksi jatkamasta virastotalohanketta, joka lähivuosina tulee ahmaisemaan kaupungin rahoja useita kymmeniä miljoonia euroja. Kyse on valinnoista. Tässä kaupungissa ei taiteilijoiden tukeminen ole minkäänlaisessa kurssissa. Se on aika raivostuttavaa, etenkin kun kaupunki markkinoi itseään kulttuurikaupunkina. Mitä se oikeastaan tarkoittaa! Kulttuurimäärärahoissa ylipäätään laahataan tuntuvasti jäljessä vertailukaupungeista. Jos kaupunginjohtajan jälkimmäinen talousarvioehdotus olisi toteutunut, olisi Kerkkoon ja Tolkkisten kirjastot suljettu, kirjastoaineistoa karsittu vielä enemmän kuin nyt tapahtuu, Grafiikkapaja suljettu, Musiikkiopiston tuntikehystä leikattu, Taidekoulun määrärahoja leikattu – muun muassa tämä kaikki sen lisäksi, että kulttuurisatsaukset ovat ennestäänkin vaatimattomia.
Paahtimon vaalipaneelissa nousi vahvasti esiin myös ns. prosenttiperiaate, joka on kirjattu kaupungin kulttuuriohjelmaankin. Periaatehan tarkoittaa sitä, että kaupunki sitoutuu käyttämään rakennuskustannuksista tietyn prosenttiosuuden taiteen hankkimiseen ja / tai taiteelliseen suunnitteluun. Näin tuettaisiin oman kaupungin taitelijoita. Periaatetta ei toistaiseksi ole Porvoossa viety käytäntöön. Vaalipaneelissa myös prosenttiperiaate sai innokkaan tuen. Nähtäväksi jää osoittautuuko tämäkin into vain vaalielkeiksi.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 23.10.2008
Realismi taloudessa on arjen ymmärtämistä
Valtuusto päättää ensi vuoden talousarviosta marraskuussa. Talousarvioesitystä ei voi lukea ottamatta huomioon inflaatio-odotuksia, eikä irrallaan yhteiskunnan kehityksestä. Sitä ei voi lukea myöskään historiattomasti. Jo usean vuoden ajan talousarviot ovat olleet monin osin alimitoitettuja. Lisäyksiä niihin on jouduttu tekemään pitkin vuotta, koska eri sektoreilla ei olla pärjätty päätetyn talousarvion puitteissa. Terveyskeskuksissa ihmiset jonottavat, mielenterveyspalveluissa hoitotakuu ei toteudu lähellekään, hoitajat ja muu henkilökunta ovat ylikuormittuneita. Sekä ennaltaehkäisevässä että korjaavassa lastensuojelussa eletään niukkuudessa. Lapsia ja perheitä ei pystytä auttamaan tavalla, jota esim. uusi lastensuojelulaki edellyttää. Vanhuksia on ylipaikoilla laitoksissa eivätkä hoitajat ehdi tehdä läheskään kaikkea mitä heidän tulisi ehtiä, ja mitä he haluaisivat tunnollisina työntekijöinä tehdä. Kasvaneet ongelmat kouluissa tunnetaan. Luokkakoot ovat liian suuria, terveydenhoitajia on kouluissamme liian vähän, opettajat eivät pysty kunnolla keskittymään opetustehtäväänsä.
Lisäksi meillä on oikeasti köyhiä ihmisiä, joilla raha ei riitä edes aivan välttämättömiin menoihin. Toimeentulotuen saamisen ehdot Porvoossa ovat kireämmät kuin monessa muussa kunnassa. Kaikkeen tähän yhteiskunnallinen kehitys on johtanut, eikä kunta voi väistää vastuutaan syntyneisiin haasteisiin vastaamisessa. Ihan kaikessa on viime vuosina jouduttu tinkimään esim. sosiaali-ja terveystoimessa - voisiko siis joku avoimesti sanoa, mistä vielä pitäisi tinkiä?
Allekirjoittaneen valtuustoryhmä ei ole Porvoossa se taho, joka on huolettomasti ollut kasvattamassa budjetin kokonaismenoja. Kaupunginhallituksen ulkopuolisena ryhmänä olisimme toki voineet populistisesti äänestyttää valtuustoa jatkuvasti. Niin emme ole toimineet. Sen sijaan olemme sinnikkäästi yrittäneet vaikuttaa siihen, että tehtävissä päätöksissä ymmärrettäisiin kuntalaisten, myös vähäosaisten, arkea ja ymmärrettäisiin ennaltaehkäisevän työn merkitys ongelmien vähentämisessä. Tämä olisi rakenteisiin vaikuttamista ja mitä suurinta talouden realismia. Nykyisillä resursseilla esim. sosiaalityössä pystytään hädintuskin korjaavaan työhön ja uusia ongelmia syntyy siis koko ajan lisää. Ei todellakaan järkevää talouden näkökulmasta, saati inhimilliseltä kannalta.
Sanottakoon jälleen kerran sekin, että kun käyttömenojen puolella on ahdasta, on sekä tulopuolta että investointiohjelmaa pakko arvioida kriittisesti. Ei todellakaan ole varaa viedä eteenpäin esim. virastotalohanketta ja luoda valtavaa taloudellista painolastia muutaman vuoden päähän. Nyt kun hanke ei vielä paljonkaan rasita budjettia, ollaan asiasta hiirenhiljaa, mutta suunnittelun jatkaminenhan merkitsee uusien valtuutettujen käsien sitomista tulossa olevaan jättihankkeeseen. Jos Porvoon mittapuiden mukaan jossakin on vauhtisokeutta, niin se on juuri tässä. Laajemmin ajatellen kansalaisten hyvinvoinnista ja jopa pärjäämisestä, sekä yhteisen ympäristön kestokyvystä piittaamatonta vauhtisokeutta on ollut säätelemättömässä markkinaliberalismissa. Niin kuin kirjoitin Uusimaassa 17.10, näkyy kansantaloustieteilijöidenkin markkinaliberalismin kritiikissä viimeinkin ilahduttavasti vastuullinen yhteiskuntanäkemys. Talous on väline, jonka avulla tulee rakentaa sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 17.10. 2008
Paniikkireaktiot talouteen lyhytnäköisiä
Porvoon kaupunginjohtaja on tiukentanut talousarvioesitystään valtuustolle. Toivottavasti tässä, ja eräissä toimenpidettä tukeneissa lehtikirjoituksissa ei ole kyse juuri siitä reaktiosta, josta maan terävimmät kansantaloustieteilijät ovat varoittaneet. Viestihän on ollut se, että paniikkijarrutukset niin julkisessa kuin yksityisessä taloudessa olisivat nyt onnettomia. Jarrutuksen sijaan on pidettävä talouden pyörät pyörimässä, lisättävä esimerkiksi vuokra-asuntotuotantoa, luotava uskoa siihen, että yrittäminen kannattaa.
Talousasiantuntijat eri puolilla maailmaa ovat joutuneet toteamaan, että puhdasoppinen markkinaliberalismi on tullut tiensä päähän. Kun rahan liikkeille ei ole oikein mitään sääntelyä seurauksena on lopulta anarkia ja romahdus. Tässä tilanteessa kansallisvaltioita huudetaan apuun – ja nehän ovat tulleet apuun pelastamaan finanssikriisiä. Uutisten mukaan jopa EU:n teollisuuskomissaari on joutunut myöntämään, että vapaat markkinat ovat lopultakin riippuvaisia valtioiden väliintulosta. Sääntelyä tarvitaan. Talous ei ole itseisarvo, jolle kaikki muu on alisteista. Talous on väline. Sen tulee palvella ihmisiä, eikä ihmisten sitä.
Se mikä on vuosikaudet kaikunut kuuroille korville vasemmiston sanomana, kuuluu nyt lopultakin finanssikriisin kirkastamana: suuntaa taloudessa on muutettava säätelemättömästä markkinaliberalismista sosiaalisempaan suuntaan. Pääomien liikkeille tarvitaan sääntöjä. Kun se näyttää olevan mahdollista nyt kriisitilanteessa, täytyy sen olla mahdollista jatkossakin. Kuten eräs taloustutkija totesi, jos tästä kriisistä etsii jotakin hyvää, se voisi olla oppi siitä, että entiseen malliin ei voida jatkaa.
Pekingissä ennen Asem-huippukokousta kokoontunut kansalaisjärjestöjen foorumi muistuttaa lisäksi aivan oikein, että rahoituskriisin lisäksi maailmassa on meneillään myös energia- ruoka- sekä ympäristökriisit. Niiden häviäjiä ovat kaikkein köyhimmät maat ja ihmiset. Näidenkin kriisien ratkaisemisella alkaa olla kiire, ellei ongelmien haluta kärjistyvän lisää.
Viime päivien taloustutkijoiden arviot ja puheenvuorot vakuuttavat sen vuoksi, että talousnäkemykset eivät ole kamreerimaisesti irrallaan yhteiskuntanäkemyksestä, vaan osa sitä. Näin tulee olla myös kuntatasolla. Kuntatalouksissa ei ole aika tehdä hätiköityjä ratkaisuja, joilla palveluista ja siten myös työllistymisestä tingitään. Lapsia, vanhuksia, vammaisia ja muita hoivaa tarvitsevia ei tule nähdä kulueränä, vaan investointina hyvinvointiin. Hyvinvointi luo aina vireyttä, toimintakykyä, työtä ja yritteliäisyyttä. Palveluja tulee siis kehittää, ei heikentää. Tämä ei tarkoita tuhlausta. Hyvin suunnitellut ja järkevästi johdetut ennaltaehkäisevät palvelut säästävät, jos taloutta osataan tarkastella pitemmällä kuin vuoden tai kahden aikavälillä. Niin tekee vastuullinen päätöksentekijä.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 12.10. 2008
Maahanmuuttajat keskuudessamme
Maahanmuuttajien asema ei ole ainakaan julkisuudessa näyttänyt kovin monia kiinnostavalta asialta. Eilen eduskunta keskusteli asiasta hallituksen kotouttamisselonteon yhteydessä. Selonteossa on monia hyviä tavoitteita, mutta varoja tavoitteiden läpiviemiseen ei budjettiesityksessä ole lainkaan riittävästi. Budjetista ei tosin olla vielä päätetty, joten toivottavasti eduskunta pitää huolen siitä, että kunnille tehdään oikeasti mahdolliseksi parantaa maahanmuuttajien asemaa.Varsinkin pakolaistaustaisilla maahanmuuttajilla muutto vieraaseen maahan ja kulttuuriin on varmasti vaikeaa, ja erityisesti vanhemmilla ihmisillä henkisesti koettelevaa.
Täysin kohtuuttomaksi arki voi muodostua silloin, jos maahanmuuttajaa kohtaavat uudessa kotimaassa kielivaikeuksien ja uudenlaiseen elämään opettelemisen lisäksi torjuvat asenteet ja ennakkoluulot, jopa syrjintä. Yksi tuskallisimmista maahanmuuttajien kokemuksista on tietämäni mukaan se, että myös heidän lapsiaan voidaan syrjiä tai pilkata.
On tietenkin tärkeää, että maahanmuuttajat itse osallistuvat itseään koskevaan keskusteluun, ja ylipäätään yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen. Aika monissa kunnissa maahanmuuttajia on kuntavaaliehdokkainakin, mikä on hyvä asia. Ymmärrän kuitenkin, ettei osallistuminen välttämättä ole helppoa kielivaikeuksien vuoksi, eikä ehkä muutoinkaan.
Niin kuin Porvoon kotouttamisohjelmassakin todetaan, ” maahanmuuttajien ja muiden etnisten vähemmistöjen mahdolliset erityistarpeet tulee huomioida kaikissa palveluissa”.
Konkreettisesti sanottuna maahanmuuttajat tarvitsevat riittävästi mahdollisuuksia suomen tai ruotsin kielen opetteluun, lisää sosiaalisia verkostoja, sekä koulutus- ja työpaikkoja. Uuden, vaikean kielen oppiminen ei käy hetkessä, joten tarvitaan myös monikielisiä perheneuvolapalveluja, sekä muita sosiaalisia tukipalveluja. Kielipalveluihin satsaaminen on erityisen tärkeää jo sen vuoksi, etteivät kieliä nopeammin oppivat lapset joudu vanhempiensa tulkiksi ja samalla kantamaan huolta asioista, jotka eivät ole lasten vastuulla.
Osattomuus ja / tai juurettomuus voi olla kasvualustana niin lasten kuin perheiden ongelmille. Niinpä jokainen myönteinen teko, pienikin, voisi ehkäistä maahanmuuttajan syrjäytymistä ja ulkopuolisuuden kokemusta, kannatella arjessa. Gammelbackassa toimivan perhepaikka Familin kaltaisia tukipisteitä tarvitaan eri puolille kaupunkia, niin kuin olen valtuustoaloitteessa ehdottanut.
Näissä yhteyksissä puhutaan usein myös suvaitsevaisuudesta. Henkilökohtaisesti en pidä sanasta suvaitsevaisuus, sillä se viittaa siihen, että joku on jonkun toisen yläpuolella suvaitsemassa jotakin, määrittelemässä mikä sopii ja mikä ei. Parempi on puhua ihmisten tasavertaisesta kohtelusta. Se on yksi sivistysvaltion perusperiaatteista - samalla myös yksi sen koetinkivistä.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Lasten ja nuorten ääni kuuluviin
Nuorisovaltuuston parin viikon takainen tilaisuus jäi mieleeni vahvasti. Tilaisuudessa siteerattiin tuoretta tutkimusta nuorten hyvin/pahoinvoinnista. Tutkimuksen mukaan valtaosalla nuorista menee oikein hyvin, mutta huonosti voivilla entistäkin huonommin. Porvoolaisnuoret eivät allekirjoittaneet tulosta; heidän kokemuksensa oli, että pahoinvointia on enemmän kuin tutkimustulos kertoo. Valtuustosaliin kokoontuneet nuoret eivät varmasti olleet huonoimmin voivia nuoriamme, mutta he tunnistivat pahoinvoinnin ympärillään. Olin paitsi liikuttunut, myös hyvin ylpeä heistä. Samaa tunnistusherkkyyttä tulisi olla enemmän meissä aikuisissakin.
Nuorten, ja jo lasten, pahoinvoinnista kertovat tutkimustulokset laahaavat jäljessä todellisuudesta, niin uskon minäkin. On aihetta suurempaan huoleen kuin tutkimukset ehtivät meille viestittää. Kauhajoen tragedian lisäksi tarkoitan myös tietoja siitä, että lasten pahoinpitelyt Suomessa lisääntyvät, että huonosti voivien lasten ja nuorten pahoinvointi on entisestään lisääntynyt, ja niin myös tarve huostaanottoihin kasvanut. Niissäkin lapsiperheissä, jotka eivät ole varsinaisen lastensuojelun piirissä, on vanhempien uupumusta ja lasten kanssa selviytymättömyyttä yllättävän paljon.
Lasten ja lapsiperheiden oikeuksiin paneutuva Lapsiasiain neuvosto, jonka perustamista Porvooseen ehdotimme Tapani Eskolan kanssa jo vuosi sitten, voisi nostaa esille ongelmia ja edistää lasten aseman parantamista, toimia osana ennaltaehkäisevää kunnallista lapsityötä. Yksi sen tärkeistä tehtävistä olisi paneutua Lastensuojelusuunnitelmaan, jota uusi laki edellyttää, ja joka meilläkin on tulossa vielä tänä vuonna valtuuston käsittelyyn.
Mitä toimivampaa ennaltaehkäisevä työ lasten aseman parantamiseksi on, sitä vähemmän olisi tarvetta lapsi - ja perhekohtaiseen lastensuojeluun ja siihen vaikuttamiseen. En kuvittele, että lasten oikeuksiin paneutuva asiantuntijaelin olisi ratkaisu lasten ja nuorten pahoinvoinnin ehkäisyyn, mutta se voisi olla yksi osa sitä. Samoin nuorisovaltuuston esitysten kuuluvuutta ja vaikuttavuutta pitäisi parantaa. Päätöksentekijät tarvitsevat paitsi todellista tietoa, myös säännöllisesti muistutuksia siitä, että lasten ja nuorten hätä on viimeinkin otettava vakavasti.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 3.10.2008
Palvelumaksujen korotus on myös arvovalinta
Teimme 19.5. 2008 Jussi Saramon kanssa valtuustoaloitteen, jossa ehdotimme, ettei terveydenhuollon ja hammashoidon maksuja koroteta maan hallituksen esittämällä tavalla. Tuon aloitteemme mukaisesti tein sosiaali-ja terveyslautakunnan talousarviokokouksessa 21.8. 2008 ehdotuksen, että maksuja ei korotettaisi. Sain esitykselleni sosialidemokraattien ja vihreiden lautakunnan jäsenten tuen ja äänestyksessä tulleen tasatuloksen ratkaisi sääntöjen mukaan puheenjohtajan ääni.
Lautakunnan päätös on synnyttänyt asiakasmaksuista vilkkaan keskustelun, ja hyvä niin. Liian usein merkittävät kuntalaisia koskettavat päätökset syntyvät hiljaisuudessa ja saattavat tulla ihmisille ikävinä yllätyksinä. Tällä kertaa tilanne on avoin ja myös kuntalaisilla on mahdollisuus laajaan keskusteluun, kannanottoihin ja valtuutettujen evästykseen. Asiakasmaksuja käsittelee vielä kaupunginhallitus ja lopullisesti niistä päättää kaupunginvaltuusto syksyn aikana.
Korotusesityksen taustalla on maan hallituksen päätös, jonka mukaan kunnat voivat korottaa terveydenhuollon palvelumaksuja 1.8.2008. Hallituksen päätös merkitsee keskimäärin 16,6 prosentin korotusta sosiaali- ja terveydenhuollon maksuihin.
Korotusten tekemistä on tämänkin lehden palstoilla perusteltu sillä, että kunta tarvitsee maksuista saatavat tulot, sekä sillä, että korotukset sittenkin ovat aika vähäisiä.
Kuten valtuustoaloitteessamme totesimme, jo tällä hetkellä käyttäjät rahoittavat asiakasmaksuin terveyspalveluja enemmän kuin muissa Euroopan maissa. Maksujen korottaminen vahvistaa terveydellisen epätasa-arvon syvenemistä ja lisää toimeentulotukiriippuvuutta. Vähiten koulutetut ja pienituloiset ovat muita sairaampia ja kuolevat jo nykyisin nuorempina kuin paremmin toimeentulevat. He myös saavat käyttöönsä palveluja muita vähemmän.
Terveydenhuollon palvelumaksujen korotukset koskevat siis erityisesti pienituloisia, työelämän ulkopuolella olevia ja paljon sairastavia, joille terveydenhuollon asiakasmaksut kasautuvat. Jo muutaman euron korotus voi näiden ihmisten kohdalla ratkaista sen voiko palveluja lainkaan hankkia. Maksuvapautus tai maksualennus ei ole ratkaisu, koska tästä ei ole selkeää säännöstä. Työterveydenhuollon asiakkaita korotukset eivät koske ja suurituloisimmat voivat käyttää halutessaan yksityisiä palveluja.
Terveyspolitiikan keskeinen tavoite on taata kaikille kansalaisille yhtäläinen terveyspalvelujen laatu ja saatavuus, ja maksujen korottaminen onkin ristiriidassa tämän hyvän tavoitteen kanssa. En pidäkään hyväksyttävänä sitä, että eniten sairastavat vanhukset ja pienituloisimmat kuntalaiset laitetaan maksumiehiksi ja -naisiksi paikkaamaan kunnan taloutta, jota valtiovallan toimin heikennetään valtionosuuksia leikkaamalla. Kuntatalouden vahvistamiseksi on löydettävä muita keinoja. Pieni verojen korotus olisi oikeudenmukaisempi tapa rahoittaa palveluja, vaikka sekään ei ole toivottava vähävaraisten kannalta.
Ennen sitä vaihtoehtoa katseet on kohdistettava kaupungin investointiohjelmaan. Esim. suunnitteilla oleva virastotalohanke nielee toteutuessaan lähivuosina useita miljoonia euroja. Esitänkin avoimen kysymyksen kaupungin virkamiesjohdolle: ollaanko ensi vuoden talousarvioon sisällyttämässä varoja, jotka tarkoittavat virastotalohankkeen eteenpäin viemistä lähivuosina? Ja virastotalohankkeeseen liittyvän arkkitehtikilpailun puolesta äänestäneille valtuutetuille kysymys: aiotteko edelleen viedä tätä kallista hanketta eteenpäin ja samanaikaisesti korottaa vähävaraisimpia ihmisiä koskettavia palvelumaksuja? Kysymys on relevantti, sillä kuten yleispolitiikassa, on myös kunnallispolitiikassa kyse arvovalinnoista.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Perhehoito-lehti 4 / 2008 / Kolumni
Tarvitsevuutta
Päättyneen kesän harvinaisten heinäpoutien aikaan luin Lastenklinikoiden kummien teettämän tutkimuksen, joka antoi eräitä hätkähdyttäviä tietoja. Tutkimuksen mukaan vanhempien lastensa kanssa päivittäin viettämä aika jää alle kahden tunnin. Kokopäivätyössä käyvistä vanhemmista 60 % koki syyksi tähän koventuneen työelämän vaatimukset. Paitsi että lapsille ei jää riittävästi aikaa, ei yhdessäoloon lasten kanssa jää myöskään voimia.
Tulos pysäyttää. Etenkin, kun valtaosa lapsista nykyisin syntyy toivottuina. Miksi heille ei silti riitä aikaa? Riittävää vanhemmuutta vaille jäävät lapset kokevat eräänlaisen hylkäämisen ja voivat huonoimmassa tapauksessa olla aikapommi. Ainakin silloin, jos vanhemmuuden puuttumiseen liittyy myös taloudellista ja sosiaalista huono-osaisuutta.
Jäin miettimään millaisia tuloksia tutkimus olisi tuottanut, jos se olisi tehty sijaisvanhempien keskuudessa. Voihan olla, että kokopäivätyössä käyvillä sijaisvanhemmilla tilanne ei ole kovin paljon tuota tutkimuksen keskiarvoa parempi, vaikka jotenkin olen taipuvainen uskomaan toisin. Liekö Perhehoitoliitto selvittänyt asiaa. Jos ei, se kannattaisi tehdä. Olisi kiinnostavaa ja etenkin lasten kannalta tärkeää tietää millaista vanhempien ajankäyttö sijaisperheissä on. Kaikki lapset tarvitsevat vanhemmuutta, mutta näiden aikanaan vahingoitettujen lastemme tarvitsevuus on aivan omaa luokkaansa.Tästä muistan itse oivan esimerkin ajalta, jolloin tyttömme oli asunut luonamme reilun vuoden. Ensimmäisen vuoden olin pyhittänyt lähes kokonaan hänelle, toisen vuoden alussa kirjoitin kotona kolme, neljä tuntia päivässä ja muun ajan vietin tytön kanssa. Kerran istahdin lukemaan kirjaa. Vain hetken luettuani kuusivuotiaamme tuli luokseni ihmetellen, että ” mikset sä ikinä oo mun kanssa?”
Se oli tytön aito tunne. Sama asia tuli esille lukuisia muitakin kertoja ja monissa erilaisissa yhteyksissä. Lapsen tarvitsevuus oli suurta, kuilu jota yritimme täyttää todella syvä. Vuosien myötä ”liiallinen” tarvitsevuus väheni, mutta ei se poistunut ole vieläkään, vaikka tyttömme on jo täysi-ikäinen.
Silloin tällöin kuulee sijoitettujen lasten tai nuorten väittävän, että perheen ”omia” lapsia kohdellaan paremmin kuin sijoitettuja lapsia. Nuo ”omat” saavat enemmän kaikkea ja heille ollaan ystävällisempiä. Saattaahan noin joskus ollakin, surullista kyllä. Useimmiten uskon kuitenkin olevan kyse juuri tuosta valtavasta tarvitsevuudesta. Aikanaan hylätyt lapset eivät koskaan koe saavansa riittävästi vanhempien aikaa, rakkautta, materiaalista hyvää, vaikka monessa tapauksessa voivat saada sitä enemmän kuin perheen itse tehdyt lapset.
Meidänkin perheessämme on jouduttu paljon pohtimaan sitä, ettei todellakaan ole mitään mekaanista tapaa kohdella tasavertaisesti kumppanini ”omaa” poikaa ja sijoitettua tyttöämme. Kahden lapsen tarpeet ovat olleet hyvin erilaiset ja lapsen tosiin tarpeisiin vastaamistahan vanhemmuus on. Rajanvetoa on tehtävä lähinnä materian suhteen, koska myös sen suhteen tarpeet saattavat olla rajattomat. Mikään ei ole riittävää, jos lapsi tai nuori mittaa omaa arvoaan rahalla ja saamillaan tavaroilla. Yksi sijaisäiti kertoi ostaneensa kotoa pois muuttavalle sijoitetulle tyttärelleen pölynimuria. Tyttö edellytti sen olevan uusi ja mieluiten parasta laatua. Samoihin aikoihin kotoa muuttavalle ”omalle” tyttärelle kelpasi hyvin kodin vanha, käytetty imuri. Tuskin kovin vieras tilanne monessakaan sijaisperheessä.
Kotoa jo pois muuttaneiden nuortemme taloudellinen tukeminen onkin yksi visaisimpia asioita tässä kohden (sijais)vanhemmuutta, jos nuori todellakin edelleen mittaa omaa arvoaan sen kautta. Me vanhemmathan emme tee niin, mutta saatamme jatkaa (yli)huolehtimista tälläkin alueella, jos nuori ei oikein näytä oppivan talouden pitoa. Ainakin itse joudun pohtimaan jatkuvasti sitä millainen määrä taloudellista tukea on oikein ja millainen estää nuorta oppimasta ja itsenäistymästä.
Olenkin alkanut ajatella myös omaa tarvitsevuuttani tilanteissa, joissa en ole tyytyväinen omaan toimintaani. Mitä minä tässä tarvitsen? Mukavuuttako, turvallisuudentunnetta, joka ei kuitenkaan välttämättä kanna pitkälle? Korvaamattomuuden tunnetta? Ei nyt sentään sitä. Kaikkien äitien tavoin hartain toiveeni on se, että nuoren siivet oikeasti kantaisivat. Että vanhemmuus joiltakin osin muuttuisi nuorelle ilmaksi; vahvasti olemassa olevaksi, mutta samalla tilaa antavaksi.
Silti - monipuolinen asia tuo tarvitsevuus.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 26.8. 2008
Kulttuurikortti olisi kulttuuriteko
Sain pari päivää sitten kaupunginhallituksen vastauksen valtuustoryhmämme 10.4. jättämään aloitteeseen kulttuurikortin käyttöön ottamisesta. Vastauksessa viitataan vuonna 2007 käyttöön otettuun 13-17-vuotiaiden UPPI-harrastekorttiin, sen käytöstä tehtävään arviointiin, jonka yhteydessä mahdollisesti otetaan kantaa kortin laajentamiseen koskemaan myös muita kohderyhmiä. Vastaus on siis hataranpuoleinen, eikä mielestäni ole linjassa kaupunkimme kulttuuriohjelman kanssa.
Kuten aloitteemme perusteluissa sanotaan, Matkalla- kulttuuriohjelmassa todetaan kulttuurin olevan yhteiskunnallinen voimavara, jonka merkitys myös terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien, kuten syrjäytymisen ehkäisijänä on huomattava. Lisäksi kulttuurilla on itseisarvonsa; se on osa ihmiselämää, ja sen soisi tavoittavan nykyistä laajemmin jokaisen kuntalaisen riippumatta asuinpaikasta, varallisuudesta, iästä tai terveydentilasta. Erityisen suotavaa olisi lasten ja nuorten kulttuurikiinnostuksen ja - mahdollisuuksien edistäminen. Heidän lisäkseen vireät ikäihmiset ovat kasvava joukko, jonka kulttuuritarpeisiin on vastattava.
Porvoon panostukset varsinaisiin kulttuurimäärärahoihin ovat vaatimattomat. Hiljakkoin tehdyssä Kuntaliiton vertailussa viidentoista suurimman kaupungin kulttuurimäärärahoista suurin kulttuurin osuus käyttökustannuksista on Lahdessa ( 3,7 % ), ja vaatimattomin Vantaalla ( 1,3 %). Kulttuurin bruttokäyttökustannukset asukasta kohden ovat suurimmat Vaasassa ( 205 euroa / asukas), ja pienimmät Vantaalla ( 67 euroa / asukas). Viimeksi mainituista luvuista on luettu pois kirjastot. Porvoo ei pienempänä kaupunkina ollut mukana vertailussa, mutta kaupunkimme kulttuurijohtajan mukaan Porvoon satsaus asukasta kohden on noin 36 euroa. Laskentapa on vähän erilainen kuin ao. selvityksessä, mutta luku on suuntaa-antava. Porvoolla on kulttuurimäärärahoissa runsaasti kirittävää - etenkin, kun kaupunki strategiassaan manifestoi itseään kulttuurikaupunkina.
Yksi tapa tukea enemmän kulttuuria olisi ottaa käyttöön kulttuurikortti esimerkiksi Turun mallin mukaan tai sitä mukaillen. Kuten aloitevastauksessa todetaan, on kulttuurikortteja otettu käyttöön muuallakin Suomessa. Turussa kulttuurikortti on kaupungin kulttuuritoimen yhteinen, maksuton etukortti kaikille kaupungin asukkaille. Kortti on kirjastokorttiin liitetty lisäominaisuus, jossa kaupunki subventoi tietyllä summalla kulttuuripalvelujen käyttöä. Korttiin sisältyy myös sähköinen palvelu. Kortin käyttäjä voi luoda netissä oman kulttuuriprofiilinsa valitsemalla itseään kiinnostavat taidelajit ja kulttuuripalvelut, sekä sopivimman tavan vastaanottaa kulttuuritiedotteita.
Turussa kulttuurikortti pohjustaa Turun kulttuuripääkaupunkivuotta 2011. Porvoossa kortti vahvistaisi mm. kaupunkistrategiaan kirjattua keskeistä tavoitetta kehittyä kulttuurikapunkina, ja voisi myös olla osa valmistautumista Porvoon valtiopäivien 200-vuotisjuhlavuoteen ensi vuonna.
Kulttuurikortin kautta tuettaviin palveluihin voisivat kuulua taidemuseot ja muut museot, konsertit, videotaide, Porvoon teatteri, kirjaston ja kansalaisopiston toimintaan liittyvät kirjallisuustapahtumat, paikallisten kulttuuriyhdistysten järjestämät tilaisuudet, Musiikkiopiston ja Kuvataidekoulun mahdolliset maksulliset tilaisuudet, jne. Kulttuurikortti olisi avain kaikkiin Porvoossa tuotettaviin kulttuuripalveluihin, ja aktivoisi paitsi kirjastojen käyttöä, myös erilaisten kulttuuritapahtumien järjestämistä. Erityisesti vähävaraisimpien kuntalaisten kohdalla kulttuurikortin kaltaisella tuella voisi olla ratkaiseva merkitys kulttuuripalvelujen käyttämisessä ja selviytymistä tukevissa rakenteissa kiinni pysymiselle.
Viimeksi mainitulle perustelulle tulisi laittaa erityistä painoa, sillä heikko taloudellinen tilanne on suuri riski myös sosiaalisille ongelmille ja yhteiskunnasta syrjäytetyksi tulemiselle. Kulttuurikortti olisi kaupungille suhteellisen halpa, mutta arvokas ja kertautuva kulttuuriteko.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 15.8. 08
Läpinäkyvyyttä kunnalliseen päätöksentekoon
Uusimaa kertoi 13.8. pienessä uutisessa, että kaupunginhallitus on käsitellyt allekirjoittaneen sekä Jussi Saramon valtuustoaloitteen kuntalaisdemokratian kehittämisestä. Tuon aloitteen jätimme kaupunginhallitukselle 8.4. ja perustelimme aloitettamme seuraavasti.
Vuonna 2004 käynnistyneen kuntien demokratiatilinpäätöshankkeen tiedotteessa muistutettiin vajaa kaksi vuotta sitten, että vaikka kuntien strategioissa demokratian kehittäminen saatetaan mainita, niiden pohjalta harvoin ryhdytään konkreettisiin kehittämistoimiin. Demokratian kehittämistä ei yleensä ole vastuutettu kenellekään. Kuitenkin kuntalaisten osallisuuden edistäminen on valtuustojen lakisääteinen tehtävä.
Demokratiaa voitaisiin lisätä useilla eri tavoilla. Kunnallisten palveluiden käyttäjät esimerkiksi tulisi ottaa systemaattisesti huomioon palveluiden kehittämisessä ja suunnittelussa. Asukkaiden tulisi voida ottaa kantaa valmisteilla oleviin asioihin. Monet kunnat tiettävästi keräävätkin palautetta verkon välityksellä, mutta palautteen reagointiin tarvittaisiin säännöllisempää seurantaa ja / tai vastausmenetelmiä.
Tietyillä väestöryhmillä, kuten vanhuksilla ja vammaisilla, sekä nuorilla, ovat näiden ryhmien oikeuksia edistävät toimielimensä. Niissäkin on kuitenkin usein esitetty kritiikkiä siitä, etteivät niiden näkemykset tavoita kuntapäättäjiä. Lisäksi on väestöryhmiä, joilla on erityistarpeita, mutta joilla ei ole muodollisestikaan toimielimiä ajamaan asioitaan. Tällainen ryhmä ovat maahanmuuttajat. Porvoossa asuu tällä hetkellä lähes 1200 ulkomaiden kansalaista, sekä heidän lisäkseen noin 300 Suomen kansalaisuuden saanutta maahanmuuttajataustaista henkilöä. Kuntalaisdemokratiaa lisäämään on tarkoitettu myös 19.10. 2007 jätetty aloitteemme Lapsiasiain neuvoston perustamisesta. ( Missä muuten viipyy vastaus tähän aloitteeseen? )
Olemassa olevien toimielinten vaikutusmahdollisuuksien turvaamisen lisäksi tarvitaan muita toimintatapoja kuntalaisten äänen kuulumiseksi. Porvoon kokoisessa kaupungissa tähän on useita mahdollisuuksia. Edellä mainittujen lisäksi yksi keino on päätösten teon läpinäkyvyyden lisääminen. Sitä edistäisivät ensinnäkin kaikille kuntalaisille avoimet valtuuston kyselytunnit, joilla valtuutetut voisivat kysyä johtavilta viranhaltijoilta heitä askarruttavia asioita. Usein nämä ovat juuri niitä asioita, joista kuntalaiset ottavat yhteyttä valtuutettuihin. Kyselytunteja voisi olla esimerkiksi kolmen kuukauden välein. Kysymykset johtaville viranhaltijoille toimitettaisiin ennakkoon, niin että kysymyksiin voisi saada perustellut vastaukset. Kyselytuntien kysymysten, lisäkysymysten ja vastausten tulisi olla luettavissa myös kaupungin nettisivuilla.
Vielä suoremmin asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia voisi kehittää järjestämällä lisäksi kuntalaisten avoimia kyselytunteja, joita voisi olla kaksi, kolme vuosittain. Ne toimisivat muutoin samoilla periaatteilla kuin valtuuston kyselytunnit, mutta niissä kuntalaiset voisivat osoittaa kysymyksiä viranhaltijoiden lisäksi luottamushenkilöille; valtuutetuille ja kaupunginhallituksen jäsenille. Näin päätöksenteon pohjaksi saataisiin avointa vuorovaikutusta kuntalaisten kanssa, mikä lisäisi mielenkiintoa yhteisiin asioihin, parantaisi luottamusta asioiden hoitoon ja vähentäisi oikeaan tietoon perustumattomia oletuksia.
Kokemukset eräiden isojen kaupunkien kyselytunneista ovat kannustavia. Porvoo on kirjannut vuoteen 2015 ulottuvaan strategiaansa avoimuuden kuntalaisten suuntaan yhdeksi menestyksen kivijaloista. Strategian mukaan kaupungilla on ” aktiivinen ja avoin tapa toimia, vahva vuorovaikutteinen toimintakulttuuri”. Tulossa oleva valtuuston oman työn arviointi on paikallaan, mutta jo ilman sitäkin tiedämme, että tarve päätöksenteon läpinäkyvyyden ja muun kuntademokratian parantamiseksi on ilmeinen. Kaupunkistrategiaa onkin syytä tehdä todeksi ja käynnistää aloitteessa ehdottamiamme toimenpiteitä.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas)
Uusimaa 13.8. 08 / Kolumni
Matkamuistoja
Aamukahvilla viipyiltiin ystävien kanssa juuri tehdyssä Brysselin matkassa, pohdittiin mikä pitkässä viikonlopussamme oli antoisinta. Kesälomien vuoksi hiljentynyt kaupunkiko sinänsä. Taidenäyttelyt museoissa ja basilikoissa. Uutisista tuttujen Euroopan hallintokeskusten silmäily. Puistoon inspiroitu piknik. Erinomaiset ruokaravintolat. Ruokakaupat, joissa tuotteiden esille laittaminen kertoo ruoan ja ruokailun olevan enemmän kuin vatsan täyttämistä. Kansainvälisen paikallistunnelman aistiminen metrossa, raitiovaunuissa, busseissa. Kevyet ja vakavammat juttelut ystävien kanssa. Kiireettömyys.
Kaikki tuo oli antoisaa, mutta puhuttelevimmat kokemukset liittyvät Afrikka-museoon, jossa Belgian siirtomaahistoria havainnollistuu vaikuttavasti. Sisääntuloaulaa hallitsevat patsaat, joiden sanoman mukaan ensin oli orjuus. Orjuuden keskelle Belgia vei Afrikan Kongoon hyvinvoinnin, sivilisaation ja turvallisuuden. Nuo Belgian ”lahjat” Kongolle kilpistyvät osuvasti myöhemmän ajan teoksessa, jossa kaksi mustaa orjaa on laitettu pitelemään kiinni kolmatta mustaa, jonka ruoskintaa valkoinen siirtomaaherra ase kädessä seuraa vierestä. Afrikka-museo ei muutoinkaan korota tunnetuinta siirtomaaylimystään, kuningas Leopoldia kansansankariksi, vaan näyttää hänet sinä mitä hän oli, yhtenä Afrikan ryöstäjistä.
Näen yhä verkkokalvoillani veistoksen nuoresta miehestä, melkeinpä pojasta, jonka olemus kertoo mustien kokemasta nöyryytyksestä ja kärsimyksestä enemmän kuin tuhat sanaa voisi kertoa. Mielleyhtymät eivät aina ole loogisia enkä tiedäkään miksi veistos palauttaa mieleeni kuvanveiston mestariteoksen, Michelangelon Daavidin. Kyse ei ole ainakaan veistosten taiteellisesta rinnastuksesta - paitsi jos taiteen mittapuuna käytetään teoksen koskettavuutta.
Afrikka-museoon mennessäni tiesin odottaa Belgian siirtomaahistorian kammottavuuksien dokumentointia, mutta Firenzessä noin viisitoista vuotta sitten kohtasin Daavidin täysin valmistautumattomana. Kuvataiteilijamieheni oli toki kertonut miten vahva kokemus Daavid oli aikanaan hänelle ollut, mutta en selvästikään silloin voinut ymmärtää miten syvästi veistetty kivi voi puhutella.
Kävelin siis valtaisan kokoisen Daavidin eteen pahaa – tai hyvää – aavistamattomana. Daavid järkytti ja mykisti. Ei kokonsa vuoksi, vaan sen mielettömän kauneuden vuoksi, minkä Michelangelo on teokseensa ikuistanut. Teos on tulvillaan rakkautta, inhimillistä haavoittuvuutta, sellaista kauneutta ja hyvyyttä, jota voisi nimittää vaikkapa jumaluudeksi, jos uskoisi jumalaan. Mikään lukemani kirja, katsomani elokuva, kuulemani musiikki ei ole riipaissut niin kuin tuo Carraran marmoriin veistetty ihmishahmo.
Palasin Accademiaan Daavidin luo seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin, ja aivan varmasti palaan vielä joskus. Sitä en tiedä palaanko Brysselin koskettavien teosten luo, mutta mukanani nekin tulevat kulkemaan. Parhaat matkamuistot eivät todellakaan ole tavaraa.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 5.8. 2008
Lapsille vain aika on laatua
Keskikesän parhaaseen loma-aikaan ajoittui merkittävä tutkimustulos, jonka ei soisi jäävän unohduksiin keneltäkään, eikä etenkään päätöksentekijöiltä. Lastenklinikoiden kummien teettämän tutkimuksen mukaan nimittäin vanhempien lastensa kanssa päivittäin viettämä aika jää alle kahteen tuntiin. Tutkimukseen vastasi yli viisisataa alle 12-vuotiaiden vanhempaa.
Kuten aina antaa tämäkin tutkimus tietoa keskiarvoista. Totta kai löytyy paljon vanhempia, jotka antavat enemmän aikaa lapsilleen. Mutta toisaalta on myös niitä vanhempia, joilta ei liikene edes tuota keskimääräistä aikaa jälkikasvulleen. Tutkimustulos ei olekaan ainoastaan pysäyttävä, vaan suorastaan hätkähdyttävä. Useimmat aikuisethan haluavat ehdottomasti ainakin yhden tai kaksi lasta ja valtaosa lapsista siis syntyy todella toivottuina. Miksi kuitenkin käy niin, että lapsille annettava aika jää minimaaliseksi?
Tässä tutkimuksessa lähes 60 % kokopäivätyössä käyvistä vanhemmista koki niin, että suurin selittäjä ajankäytölle on työ, joka nykyisin vaatii vielä enemmän kuin aikaisemmin. Työssä uuvutaan enemmän, eikä täysipainoiseen yhdessäoloon lasten kanssa jää riittävästi aikaa eikä voimia. Työasioista ei välttämättä pääse irti kotonakaan. Kännykät ja sähköpostit pitävät huolen siitä, että kotonaoloaika ei aina päädy lapsille omistettavaksi ajaksi.
Työn ylirasittamien vanhempien lisäksi on tietysti myös vanhempia, joille työn ensisijaisuus ja uran luominen on itse valittu vaihtoehto. Naisten ollessa nykyisin työelämässä yhtä vahvasti kuin miehet osoittaa syyttävä sormi herkästi tässä kohden naisia. Eiköhän jo 2010-lukua lähestyttäessä olisi aika avartaa tässä näkemystä ja nähdä myös isien merkitys lapsille, ja päinvastoin. Toisin sanoen yhteiskunnassa - ja tässä tapauksessa erityisesti työelämässä - tulisi tehdä ratkaisuja, jotka kannustaisivat isiä pitemmille vanhempainvapaille. Tärkeää olisi myös pidentää vanhempainvapaata ja ylipäätään joustaa työajoissa pienten lasten vanhempien kohdalla. Pienituloisten vanhempien taloudellisia tukia tulisi samalla nostaa niin, että heillä olisi todellinen mahdollisuus lyhentää työaikaansa lasten hyväksi.
Joillekin perheille sopii ratkaisuksi kotihoidon tuki, mutta pienituloisille se olisi todellinen vaihtoehto vain silloin, jos tuen lisäosa, jonka suuruus riippuu perheen muista tuloista, olisi nykyistä huomattavasti suurempi.
Joissakin Stakesin tutkimuksissa ja selvityksissä on pohdittu lasten ja vanhempien yhteisen ajan vähyyttä myös harrastusbuumin näkökulmasta. Vanhemmat haluavat antaa lapsilleen virikkeitä ja mahdollisuuksia kasvaa siihen mihin näkevät lapsillaan olevan lahjakkuutta tai vaikkapa vain kiinnostusta. Tämä on tietenkin hyvä asia, etenkin hiukan isompien lasten kohdalla. Harrastukset, joista lapset nauttivat, kehittävät myös vuorovaikutustaitoja ja opettavat sitoutumisen merkitystä. Tutkimuksissa on kuitenkin tuotu esille myös ongelmia, joita syntyy jos lasten viikot on ylibuukattu harrastuksilla. Aina vanhemmat eivät näe sitä, etteivät lapset kaipaa ensisijaisesti touhua, vaan vanhempiensa läsnäoloa, aitoa kiinnostusta asioistaan. Tähän yksinkertaisesti tarvitaan lapsille annettua aikaa. Edelleen kuulee jonkin verran puhuttavan lapsille annettavasta ”laatuajasta”, millä kai tarkoitetaan sitä, että lapsilta tingityt tunnit korvataan laadukkaalla yhdessäololla. Tosiasia kuitenkin on se, että lapsille vain aika on laatua.
Lastenklinikoiden kummien teettämän tutkimuksen mukaan vanhemmat tuntevat paljon syyllisyyttä siitä, ettei heillä työelämän vaativuuden vuoksi ole riittävästi aikaa lapsilleen. Syyllisyys on ymmärrettävää ja tervettä. Joskus ratkaisu lasten hyväksi olisi vanhempien itsensä käsissä, mutta kuten sanottu näin ei läheskään aina ole. Suurelta osin ratkaisu on yhteiskunnan, eduskunnan ja hallituksen, käsissä.
Meillä on ensimmäistä kertaa historiassamme hallitus, jossa on naisia enemmän kuin miehiä. Moni on ehkä odottanut uudenlaista perhepolitiikkaa ja työlainsäädäntöä, koska naiset perinteisesti ovat olleet aktiivisempia peräämään uudistuksia lasten ja perheiden näkökulmasta. Ikävä sanoa, mutta surkealta näyttää. Selvästikään ei riitä se, että päättäjinä on yhtä paljon naisia kuin miehiä. Ratkaiseva merkitys on sillä millaisia ovat päätöksentekijöiden, niin naisten kuin miesten, tosiasialliset arvot, sekä miten itsenäisiä päätöksentekijät ovat. Halutaanko kaikki, myös lasten oikeudet, uhrata yritysten kilpailukyvyn alttarille, vai ymmärretäänkö mikä merkitys paitsi lapsille, koko yhteiskunnalle olisi sillä, että lapset saisivat riittävästi vanhemmuutta; vanhempiensa aikaa.Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 9.7. 2008 / Kolumni
Seljan tytöt ja ne muut
On se hyvä, että edes kesäisin televisio tarjoaa nähtäväksemme ohjelmia, joissa pääosassa ovat kirjat. Kymmenen kirjaa lapsuudesta-ohjelmasarjassa on nimensä mukaisesti esitelty lastenkirjoja mukavan konstailemattomalla tavalla. Burroughsin Tarzanit ja E. Blytonin Viisikot eivät tosin ole olleet omia suosikkejani ja De Saint – Exuperyn Pikku prinssin luin vasta aikuisena. YLE:n sivuilta ymmärsin, että läpivalaistavina ovat olleet myös ainakin Grimmin Hannu ja Kerttu sekä A.A. Milnen Nalle Puh. Harmi etten nähnyt noita ohjelmia, koska Hannun ja Kertun tarina puhuttelee edelleen ja Nalle Puhin seikkailut nyt ovat kerta kaikkiaan vastustamattomia. Niin ovat myös Tove Janssonin Muumitarinat. Niiden kielikin lumoaa. Kun luin niitä aikanaan tyttärelle, venyivät iltasatuhetket aina tavallista pidemmiksi. Minä en olisi malttanut lopettaa lukemista eikä tyttö kuuntelemista.
Paljon olen nauttinut myös Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoista, joista yksi viehättävimmistä on tarina Punnista, pienestä jäniksestä, joka ei osannut oikein laskea kuinka monta porkkanaa oli syönyt. Punnin mukaan tyttäremme lemmikkikanikin sai nimensä. Astrid Lindgrenin laajasta tuotannosta eniten on kiehtonut Ronja Ryövärintyttären upea tarina, sekä tietenkin Saariston lasten suloiset puuhat. H. C. Andersenin satuihin minulla on ristiriitaisempi suhde, mutta tyttären kautta merkittäväksi muodostui surullisenkaunis Pieni merenneito. Sen tyttömme halusi luettavan useita kymmeniä kertoja. Satu onkin monitasoinen, kuten hyvät sadut aina.
Television kirjaohjelmassa ei ( tietääkseni) ole toistaiseksi puitu lainkaan tyttökirjojen klassikkoja, kuten Montgomeryn Anna- ja Runotyttökirjoja. Nehän ovat ainakin viisi-ja kuusikymmenluvuilla kiehtoneet ympäri maailman tuhansia tyttöjä, kuten hyvin käy ilmi Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamasta opuksesta Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt. Siinä kuutisenkymmentä suomalaista naista kertoo lukukokemuksestaan Annan tai Emilian seurassa ja jäljittää sitä mikä noissa tarinoissa niin puhutteli. Ilmeisesti Montgomeryn teokset ovat myös varsin ajattomia. Tiedän monta nykytyttöä, joiden mielilukemistoon nuo kirjat lukeutuvat.
Suomalaisista tyttökirjoista mieleen jäivät ah niin ihanat Rauha S.Virtasen Seljan tytöt jatko-osineen. Muutama vuosi sitten palasimme viiden naisen lukupiirissämme Seljan tyttöihin. Kyllä meitä ällistytti ja huvitti se miten tavattoman viattomia kirjan nuoret neljäkymmentä vuotta sitten olivatkaan. Me emme illanvietoissamme sentään tanhunneet niityllä, vaan tanssimme lavoilla rockia tai tangoa, mutta muutoin elimme kyllä suurin piirtein niin kuin Seljan tytötkin. Tämä oli loppujen lopuksi yhteinen muistikuvamme.
Juttelimme samaisessa lukupiirissä myös Anni Polvan Tiina-kirjoista. Itse sain niitä usein joululahjoiksi ja aattoyönähän kirjat aina tulivat luetuiksi. Muistan, että minua hiukan ärsytti se miten reipasotteinen Tiina ihaili poikia, tytöt kun olivat yleensä avuttomia ja turhamaisia nynneröitä. Viihdyin kuitenkin Tiinan seurassa enkä omassa mielessäni suostunut luovuttamaan reippautta ja rohkeutta poikien ominaisuudeksi.
Vielä muistan lapsuuden tärkeistä kirjoista Anni Swanin Iris-rukan, Saran ja Sarrin, Ollin oppivuodet. Niiden maailma oli tietenkin kauhean sovinnainen - kuten niin monien muidenkin kirjojen - mutta erityisesti Ollin oppivuodet kosketti ja itketti minua suuresti. Tuokin kirja pitäisi lukea uudelleen ja katsoa mikä siinä niin liikutti.
Sama koskee monia muitakin lapsuuden kirjoja. Television kirjaohjelma osukin hyvään kohtaan vauhdittajaksi, koska jo kauan sitten päätin lukea tänä kesänä joitakin lapsuuden merkittävistä kirjoista. Kesä on nyt puolivälissä ja vielä en ole ennättänyt aloittaa projektiani. Mutta perusoptimistina ajattelen, että kesä on vasta puolivälissä. . .
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 4.6. 2008 / Kolumni
Hyvien henkien saari
Tänä vuonna ihailen mökkisaaremme kauneutta erityisellä hartaudella. Olimmehan jo luopumassa siitä kun porvoolaiset ystävämme ilmaisivat kiinnostuksensa jakaa kesäkoti kanssamme. Näin tehtiin. Vastuiden jakaminen tuntuu järkevältä ja ilojen jakaminen fantastiselta.
Ystävien lisäksi saaressa on muitakin uusia asukkaita. Eteläkärjen valtaisan kiven laella asustaa harmaalokkiperhe. Lokit eivät ole parhaita ystäviämme, mutta kolmen pörheän poikasen taaperrus näyttää niin hellyttävältä, että olemme kiikuttaneet lokkien pesäkiven viereiselle kivelle savustamiemme kirjolohien nahkoja. Keskiosaa saaresta valloittaa tuulihaukka. Niin äiti- kuin isähaukka vahtivat poikasiaan vimmalla; niiden ja lokkipariskunnan riitely on hetkittäin ärhäkkää ja äänekästä. Vili-koiramme ei pidä siitä ja ilmoittaa mielipiteensä yhtä kuuluvasti.
Pesää tekevät pääskyset sen sijaan elelevät omaa pientä elämäänsä pohjoisrannalla ja toivottavasti saavat tehdäkin niin aina syysmuuttonsa asti. Pääskyt ovat jo vanhoja tuttaviamme, palaavat uskollisesti saunan terassin tuulensuojaisiin räystäisiin. Jo monena kesänä on saatu seurata poikasten syntymää ja liikuttavia lentoharjoituksia laiturin kaiteelle ja rantaleppien oksille. Ja uskomatonta, mutta totta: olen kerran saanut silittää pääskynpoikasen silkkistä selkämystä. Luulin terassin lattialla kyyhöttävää lintua kuolleeksi ja olin nostamassa sitä varovasti kun se pyrähtikin lentoon. Se oli yksi kesän onnellisista hetkistä.
Tämän kesän taidan aloittaa lukemalla taas kerran Tove Janssonin iki-ihanan Kesäkirjan, jossa mummo ja lapsenlapsi Sophia viettävät kesää meren saaressa. Tai sitten palaan johonkin huikeista muumikirjoista, sillä Muumilaakson henki on kotiutunut meidänkin kesäsaareemme. Sielläkin on eletty luontoa kunnioittaen, sen ehdoilla ja paikan erityisyyttä ystävien kanssa jakaen. Saarimuistoja on kertynyt Tulenkantajien yössä, Kuuaurinkojuhlassa, Kesäyön unelmassa ja monissa muissa ystäväilloissa, joista yhdessä syntyi myös paikkaan sopiva ”saaren hengen vaalija”, yksinkertaisuudessaan kaunis tiipii.
On saarella eläydytty myös ikivanhoihin myytteihin elokuisina jumalatarviikonloppuina. Sieltä löytyvät näkevälle niin Artemiksen metsä kuin Afroditen rantakin. Pikku-Myy tuskin panisi pahakseen, jos osuisi seikkailuillaan saaren itäpuolelta löytyvään Hekaten risteykseen tai Hestian tulille.
Meidän perheessämme on aina rakastettu muumitarinoita, ja niitä todella on saarella synnytetty itsekin. Ensimmäisenä saarikesänämme olin uimassa silloin kymmenvuotiaan tyttömme kanssa. Sanoin hänelle, että ”eikös olekin ihan muumipapan saunan näköinen tuo meidän sauna”. Tyttö viuhtoi vieressä sammakkouintia ja vilkaisi minuun sen näköisenä, että eihän tuo ymmärrä nyt ollenkaan asioita. ” Ei muumipapalla oo saunaa, muumipapalla on uimahuone”, tyttö valisti. Pieni saunakamarimme maalattiinkin sitten siniseksi ja sitä on tuosta hetkestä nimitetty uimahuoneeksi.
Kolme vuotta myöhemmin radiosta uutisen kuullut tyttäremme kertoi meille suru-uutisen: ” Se muumien kirjoittaja on nyt kuollut”. Lähetimme meren laineille kaarnaveneen, jonka varustimme valkoisella linnun sulalla. Toivotimme veneelle onnellista matkaa.
Kaikki nuo saarimuistomme elävät mielissämme ja saaripäiväkirjan lehdillä. Tunnen jo nyt kiitollisuutta siitä, että ystävien ja heidän lastensa myötä sekä omia että yhteisiä muistoja karttuu lisää. Mitenkäs Tove sanookaan Takaisin Muumilaaksoon-kirjan alkusanoissaan: ” … vielä enemmän toivon, että nämä kertomukset herättävät teissä halun ottaa selville, kuinka sitten käykään, kun heittäydytte huimiin seikkailuihin aivan omin päin!”
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 29.5. 2008
Ei lisää maksuja vähävaraisille
Tiedotusvälineissä on kerrottu laajasti Vanhasen hallituksen hiljakkoin tekemästä päätöksestä, jonka mukaan kunnat voivat korottaa terveydenhuollon palvelumaksuja 1.8. 2008 lähtien. Esitys merkitsee keskimäärin 16,6 %:n korotusta ihmisille elintärkeisiin palveluihin. Lisäksi maksut ollaan sitomassa indeksiin, mikä merkitsee jatkossa maksujen automaattisia korotuksia. Tulevaisuudessa ei kunnissakaan siis tarvitsisi käydä kiusallisia poliittisia keskusteluja siitä onko kaikkein köyhimmillä ihmisillä varaa palveluihin.
Kovin näkyvästi en ole huomannut informoidun siitä, että kunnilla on myös mahdollisuus olla korottamatta terveydenhuollon ja hammashuollon asiakasmaksuja. Tätä tarkoittavan valtuustoaloitteen olemme jättäneet Jussi Saramon kanssa viime maanantaina, 19.5. Aloite on luettavissa sivuillani http://ullaleena.blogsome.com. Kunnilla olisi perusteltu syy pidättäytyä maksujen korotuksista paitsi inhimillisistä syistä, myös siksi, että Vanhasen hallituksen päätöksellä maksujen korotuksista tulevat lisäykset ohjataan valtiolle. Tämä tuntuu täysin käsittämättömältä tietäen viime vuosien valtionosuuspolitiikan ja kuntien lisääntyneet velvollisuudet.
Kuten valtuustoaloitteessamme toteamme, terveyspolitiikan keskeinen tavoite on taata kaikille kansalaisille yhtäläinen terveyspalvelujen laatu ja saatavuus. Tästä tavoitteesta ollaan viimeistään nyt hallituksen päätöksen myötä luopumassa. Jo tällä hetkellä vähävaraisimmat ihmiset joutuvat lykkäämään perusterveydenhuollon palvelujen käyttämistä, mikä luonnollisesti lisää tarvetta erikoissairaanhoidon palveluihin.Suomessa kansalaiset maksavat jo nyt itse viidenneksen terveydenhuollon kustannuksista, mikä on kansainvälisessä vertailussa paljon. Korotukset syventäisivät ihmisten eriarvoisuutta ja lisäisivät vähävaraisten ihmisten riippuvuutta toimeentulotuesta. Maksusta vapauttaminen tai sen alentaminen ei olisi ratkaisu, koska niistä ei ole olemassa selkeää säännöstä. Sitäpaitsi olisi ihmisten tarpeetonta nöyryyttämistä pakottaa heitä anomaan maksuvapautuksia peruspalvelujen käyttämisestä. Palvelumaksujen on oltava sen tasoisia, että niistä selviytyy pienituloinenkin.
Sosiaali-ja terveysministeriössä kuluva vuosi on nimetty perusterveydenhuollon juhlavuodeksi - palvelumaksujen tuntuva korotusko on hallituksen tapa muistaa köyhiä terveyspalvelujen tarvitsijoita!Toivon laajaa tukea esityksellemme siitä, että Porvoossa ei palvelumaksuja korotettaisi hallituksen esittämällä tavalla. Mitä useampi kunta tekisi tällaisen päätöksen, sitä paremmin voitaisiin vaikuttaa hallituksen epäinhimilliseen maksupolitiikkaan.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( vas )
Perhehoitolehti 3 / 2008 / Kolumni
Elämän pituinen sijaisuus
Televisiokeskustelussa jokunen vuosi sitten toimittaja aloitti kysymällä ketä minä sijaisäitinä sijaistan. Se oli hyvä kysymys. Vastasin sijaistavani virallisesti lapsen syntymä-äitiä, vaikka käytännössä en koe olevani sijainen. Olen äiti kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, ympäri vuodet.
Omassa mielessäni sijaisuuteen liittyy lyhytaikaisuus ja ainakin väliaikaisuus. Tuossa vaiheessa sijoitettu tyttömme oli asunut meillä jo yli kahdeksan vuotta, tavannut säännöllisesti syntymä-äitiään, eikä tilanteen muuttaminen ollut tähtäimessä tytöllä, hänen syntymä-äidillään, eikä meillä. Myös sosiaalityöntekijä osasi nähdä tilanteen lapsen kannalta.
Lastensuojelulain mukaan ”lapsen asumista ja sijoituspaikkaa koskeva asia on ratkaistava aina lapsen edun mukaisella tavalla”. Uutta on se, että lapsen etu määritellään laissa konkreettisesti ja lapsilähtöisesti. Myös oma, koko ajan vahvistuva käsitykseni on, ettei lapsen etua voida arvioida lapsen ulkopuolelta, ei edes syntymävanhempien mahdollisesta kuntoutumisesta käsin. Lapsen oma tilanne, hänen kehitystarpeensa on ainoa riittävä peruste arvioida lapsen etua. Lapsi on maailmassa omaa elämäänsä varten, ei kenenkään toisen. Lasta ei voi omistaa - lapsen on voitava omistaa oma elämänsä. Lapsi kasvaa ja eheytyy kiintymyssuhteidensa, arjen pysyvyyden ja ennustettavuuden varassa.
Laista huolimatta meidän kulttuurissamme elävät edelleen vahvimpana aikuisten yksilön oikeudet. Siihen mielestäni perustuu käsitys siitä, että lapset ovat vanhempiensa omaisuutta. Olisi jo aika tuulettaa asenteita, nostaa suojattomien lasten yksilön oikeudet ensisijaisiksi, ( myös EU:ssa, missä säädökset kärjekkäimmin perustuvat vanhakantaiseen perhekäsitykseen ), ja edellyttää aikuisilta sopeutumista lapsen parhaaseen, ei päinvastoin.
Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että lapsen etu olisi aina jatkaa monivuotisessakaan sijaisperheessään. Sitä se kyllä tarkoittaa, että liian usein lakia tulkitaan syntymävanhempien vaatimusten suunnassa. Tahdonvastaisten huostaanottojen siirryttyä hallinto-oikeuksiin tulisikin niiden jäsenten koulutukseen sisältyä perusteellinen tutustuminen lapsen tarpeisiin esimerkiksi kiintymyssuhdeteorioiden avulla. Eipä silti; en jaksa olla ihmettelemättä sitä miten vaivalloisesti kiintymyssuhteiden merkityksestä saatavilla oleva tieto saavuttaa edes sosiaalityötä.
Alun kysymykseen palatakseni voisi vakavasti pohtia sitäkin olisiko aika uudistaa tosiasiallisen arjen perässä laahaava nimikkeistö. Kyse ei ole pikkuasiasta tai muotoseikasta; kielihän kertoo ajattelustamme. Pitkäaikaisesti sijoitetuilla lapsilla ovat syntymävanhempansa ja vanhemmat, joita nyt nimitetään sijaisvanhemmiksi. Monet sijoitetuista lapsista tapaavat vain harvoin syntymävanhempiaan, mutta silti lapsilta ikään kuin viedään oikeus ajatella arkivanhempiaan vanhempina. Toki monet lapset silti nimittävät heitä äidiksi ja isäksi, ja tuntevat niin. Koti on koti, ei sijaiskoti.
Liekö nimikäytännöissäkin ajateltu enemmän aikuisten oikeuksia. Olen joskus kuullut sanottavan, että kun vanhemmilta on jo viety lapset, viedään heiltä kaikki, jos viedään vanhempi-nimikekin. Tällainen perustelu on täysin aikuislähtöinen, ja tosiasioita väistelevä. Syntymävanhempiin ei pitäisi suhtautua väistelevän alentuvasti. Vaikka he eivät ole pystyneet riittävään vanhemmuuteen, on heihin suhtauduttava ihmisinä, joilla on mahdollisuus muuttua ja onnistua.
Alentuvasta suhtautumisesta, johon ilmiselvästi liittyy eräänlaista parempiosaisten kollektiivista syyllisyyttä, kertoo minusta syntymävanhempien kohtaaminen ”syyntakeettomina”. Lastensuojeluviranomaisten tehtävä ei tietenkään ole syyllistää, mutta kylläkin auttaa noita vanhempia käsittelemään syyllisyyttään. Heillähän täytyy olla paljon ahdistusta ja muita kipeitä tunteita. Heitä ei saisi jättää kohtaamatta alueella, jossa syyllisyys ja häpeä lamauttavat heidän ajatteluaan ja arviotaan lapsen edusta. Huostaanotetun lapsen syntymävanhemmat tarvitsevat apua vaikeuksiensa käsittelyyn, eikä se toteudu, jos vääriä tekoja pehmitellään. Pehmittely on mahdollisuuksien hukkaan heittämistä. Todellisempaa tukea olisi osoittaa luottamusta muutoksen mahdollisuuteen, etsiä konkreettisia tapoja asteittaiseen vanhemman vastuun kantamiseen. Näin tulisi tehdä myös niissä tilanteissa, joissa nähdään olevan lapsen edun mukaista jatkaa (sijais)kodissaan. On sekä lapsen, syntymävanhempien, että myös (sijais)vanhempien kannalta onnellista, jos myös syntymävanhemmilla voi olla rakentava osansa lapsen elämässä.
Saatan olla näine ajatuksineni sinisilmäinen; silti uskon ihmisen muutoksen mahdollisuuteen, kun hänet osataan kohdata syvällisemmällä, rehellisyyttä arvostavalla tavalla. Haastavaa, ja vaatii työhön lisää resursseja, mutta yhtä lailla raikkaampia tuulia asenteisiin.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 27.4. 08
Lasten ja vanhusten tilaongelmat
Kaupunginvaltuusto päätti 23.4 äänin 32-19 varata kuluvan sekä ensi vuoden talousarvioon yhteensä 240 000 euroa virastotalon suunnittelun arkkitehtikilpailua varten. Käytännössä valtuuston päätös merkitsee sitä, että kaupungin investointiohjelmaan tulee huomattava lisärasite, ja että seuraavan valtuuston kädet on sidottu lisäkustannuksiin, joiden suuruutta tässä vaiheessa voi vain arvailla.
Päätös osoittaa uskomatonta epäjohdonmukaisuutta niin kaupunginhallituksen ja valtuuston enemmistöltä, kuin kaupungin virkamiesjohdoltakin. Kyseisen.päätöksen lisäksi nämä tahot ovat tuoneet valtuustoon budjetin hyväksymisen jälkeen useita muitakin merkittäviä menolisäyksiä - ja samaan aikaan julkisuudessa varoitelleet talouden paisuttamisesta ja velkaantumisesta. Viimeistään keskiviikkoisen päätöksen jälkeen on uskottavuus talouskurin suhteen mennyt. Jos siis seuraavassa sopivassa yhteydessä ( ennen budjettikäsittelyä) tuon valtuustoon esityksen esimerkiksi lastensuojelun voimavarojen lisäämisestä, oletan ettei kukaan valtuustossa vetoa jo hyväksyttyyn budjettiin.
Kaupungin hallinnolla on tilaongelmia, ja ne on ratkaistava. Tilaongelmia on myös koulua käyvillä lapsilla ( mm. Ilolassa ja Kevätkummussa) ja koulujen henkilökunnilla, päiväkotipaikkaa odottavilla lapsilla, palvelutalopaikkaa odottavilla vanhuksilla ja työtiloja tarvitsevilla taiteilijoilla. Kuten ryhmämme puheenvuorossa valtuustossa totesin, katsomme näiden tilaongelmien ratkaisemisen olevan kiireellisempiä ja menevän virastotalohankkeen edelle. Vaikka itse talon rakentaminen aloitettaisiin vasta vuosien päästä, sitoo hanke taloudellista päätöksentekoa ja voi viivyttää jo nyt pahasti viivytettyjen koulu- ym. hankkeiden toteuttamista. Sitä paitsi - kuten valtuutettu Petra Spring-Reiman viisaasti totesi - Porvoon kokoisessa pienen ydinkeskustan kaupungissa ei hallinnon välttämättä tarvitse sijaita yhdessä paikassa. On yllättävää, jos toimitilatyöryhmä ei pohtinut muita kuin yhden rakennuksen vaihtoehtoa. Jos pohti, siitä ei valtuusto ole saanut tietoa.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 30.4. 08 / Kolumni
Yhteinen olohuoneemme
Porvoo olisi kokonsa puolesta ihanteellinen asukasviihtyvyyden ja -demokratian mallikaupungiksi. Täällä voisi vallita positiivisempi me-henki, johon muualta tulevienkin olisi helppoa solahtaa mukaan. Kaupunkihan on kasvava eikä ole yhdentekevää törmäävätkö uudet toivorikkaat tulokkaat tyytyväiseen vai tyytymättömään ilmapiiriin. Hyvä kotiseutuhenki henki ei synny itsestään, mutta muutamilla pienilläkin teoilla se kirpoaisi.
Yhteishenki syntyy siitä, että tavataan, kohdataan, tehdään jotakin yhdessä ja yhteisen hyvän eteen. Tapaaminen ja tutummaksi tuleminen edellyttää kohtaamispaikkoja. Kaupunkistrategiassa puhutaan hienosti puistoista ja torialueista, jotka on ” pieteetillä rakennettu yhteiseksi olohuoneeksi”. Siellä sanotaan myös, että vahva kulttuurielämä ja tapahtumat luovat kaupunkiin viihtyvyyttä ja vetovoimaisuutta.
Miten on? Tunnetaanko Porvoo elävistä, asukkaita kiinnostavista kulttuuritapahtumista, puisto- ja toriaktiviteeista? Eikö päinvastoin yhdeltä torialueelta oltu kampeamassa pois torimyyntiä, lopettamassa niin paikallisia kuin turistejakin ilahduttavaa, kaupunkielämään kuuluvaa kesäperinnettä?
Avantin Suvisoiton aikaan, ja nyt vappuna, katu- ja puistohappeningia riittää, miksi ei muulloinkin? Tapahtumien ei tarvitsisi olla kalliita, tänne ei tarvitsisi rahdata tähtiä pääkaupungista. Porvoolaiset itse voisivat tuottaa tilaisuuksia, joissa voitaisiin vaikkapa tempaista kulttuurin tai ympäristön puolesta, tutustuttaa maahanmuuttajia, kapupunkimuuttajia ja täällä aina eläneitä toisiinsa, leikittää lapsia, yhdistää eri sukupolvia - kasvattaa sitä positiivista kotiseutuhenkeä.
Vuosikausia olen kummastellut sitä, ettei Porvoossa ole ainuttakaan kulttuurikahvilaa. Taidetehdastako tässä odotellaan? Odotus on ollut ja voi edelleen olla pitkä. Ja mahtuisihan tänne parikin kulttuurikahvilaa. Tilaa, jossa ihmiset voisivat kahvinsa lisäksi nauttia musiikista, pienimuotoisesta kirjastosta ja näyttelyistä, jossa voitaisiin myös järjestää keskusteluja taiteesta, reilusta kaupasta, kaupunkisuunnittelusta tai ihan mistä vaan. Tällaisia kahviloita löytyy monista suomalaisistakin kaupungeista, eteläisemmästä Euroopasta nyt puhumattakaan.
Eikä siinä mitään, voisihan kohtaamispaikkana toimia vaikka urheiluhalli, jossa ihmiset voisivat tavata keveitten tai vakavien aiheiden parissa. Voisivat vaikkapa kisailla kotiseututuntemuksesta, houkutella nuorisoa päihteettömiin illanviettoihin, tai tentata ja evästää kaupungin isiä ja äitejä, olla heihin suorassa vuorovaikutuksessa. Näin pienessä kaupungissa voitaisiin hyvin purkaa kaikenlaiset hierarkiat ja todellakin tavoitella kaupunkia kehittävää yhteishenkeä. Aloitteen pitäisi tulla nykyisen hierarkian yläpäästä. Siellä tulisi ottaa todesta strategiaan kirjattu tavoite viihtyvyydestä ja yhteisestä olohuoneesta. Eikä näyttää kaapin paikkaa.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoitolehti 2 / 2008
Siunatut päiväkirjat
Yhtä kirjoitusurakkaa varten olen käynyt läpi vanhat päiväkirjat ajalta, jolloin olen ollut (sijais)äiti tyttärellemme. Siunatut päiväkirjat - ilman niitä olisi kokonainen liuta arjen pieniä suuria sattumuksia, omia sekä tyttären oivalluksia piiloutunut unohduksen hämärään. Jonnekin mielen kerroksiin ne tosin ovat varastoituneet, koska päiväkirjan lukeminen tekee ison osan muistoista uudelleen eläviksi.Lukiessani päiväkirjoja tein samalla toiseen vihkoon muistiinmerkintöjä asioista, jotka olivat jotenkin käänteentekeviä, tai tuntuivat muutoin merkityksellisiltä tytön kasvun vaiheissa. Yritin saada kuvaa siitä toistuvatko jotkin pulmat vuodesta toiseen, mitä muutoksia tapahtui, ja miten paljon tai vähän me vanhempina niihin vaikutimme.
Vaikeaa oli löytää selviä vastauksia, enemmän löysin sellaista mitä en ollut etsinytkään. Yllättäviä tietojakin oli. Yksi niistä liittyy kiintymyssuhteen syntymiseen välillämme. Olin ( ihan oikein) muistanut, että viisivuotiaamme oli alusta alkaen hyvin vastaanottavainen, hän oli selvästi jo odottanut uuteen kotiin pääsemistä. Minä puolestani olin pitkään toivonut voivani olla äiti ja meille tulleesta ”Pikku Myystä” oli helppoa pitää. Niin topakka ja toimintakykyinen, kekseliäs ja aurinkoinen. Sopivan pippurinen. Oletin kyllä, että reippaus oli osin ulkoa opittua, aikanaan tarvittu selviytymiskeino. Joka tapauksessa ulospäin suuntautuvaan, juttelevaan lapseen on helpompaa kiintyä kuin torjuvaan ja puhumattomaan.
Päiväkirjoistani näin selkeästi, että kaikesta sopeutuvaisuudestaan huolimatta tyttö oli ollut varuillaan, pitänyt välillämme tietyn etäisyyden. Vaikka hän mielellään istuskeli sylissäni, meni kuitenkin kahdeksan kuukautta ennen kuin hän oma-aloitteisesti otti minua kaulasta kiinni ja halasi. Tuosta merkkitapahtumasta vierähti vielä pari kuukautta, kun tyttö ensimmäisen kerran sanoi rakastavansa minua. Päiväkirjasta huomaan senkin, että suunnilleen samoihin aikoihin oma kiintymykseni lapseen on syventynyt rakkaudeksi. Olin muistanut, että niin kävi paljon aiemmin.
Vuosienkin jälkeen oli riipaisevaa lukea sitä miten paljon viisivuotiaan on pitänyt todistella meille pystyvyyttään.. ”Kyllä minä sen paremmin tiedän”, kuultiin monta kertaa päivässä. Tyttö oli myös vakuuttunut siitä, että hän ”osaa kaikki laulut maailmassa”, ja että hän ”tanssii paremmin kuin se Pliseska”. (Olimme katsoneet televisiosta baletin, jossa Maja Plisetskaja tanssi soolo-osan). Pienessä mielessään pienen piti olla kaikessa maailman paras.
Sanavalmiin tytön tokaisuista monet ovat jääneet mieleen, mutta päiväkirjasta löysin niitä lisää kymmenittäin. En ollut muistanut esimerkiksi seuraavaa episodia ajalta, jolloin tyttö oli 8-vuotias koululainen. Ohitimme ostoskeskuksen vieressä olevan pubin, jonka edessä kaksi humalaista miestä örisi kovaäänisesti. Tyttö vilkaisi örisijöitä ja teki salamannopeasti omat johtopäätöksensä: ” Uskonnossahan ne valehtelee, että nainen on muka tehty miehen kylkiluusta. Mutta sehän on päinvastoin”.
Osan hauskoista jutuista olen kirjannut muistiin myös tytön Elämäni kirjaan. Osa näytti vielä olevan kirjan välissä pienillä lappusilla, joihin olen kiireessä laittanut muistiin tytön autenttisia lausahduksia. Yhden lapulla olevan toteamuksen taustalla on valmistautuminen koulun matematiikan kokeisiin, joissa opettajalla oli tapana koeajan loppuessa laskea kymmenestä nollaan. Pikku Myy on kouluun lähtiessä lausahtanut, että ”Kohta taas alkaa se painostus kymmenen, yhdeksän, kahdeksan ….. ja sitten opettaja kerää ne nihkeät paperit”.
Yhtenä joulukuun päivänä kahdeksanvuotias on ilmeisesti tehnyt tilannearvion, kun hän on todennut: ” Äiti, tässähän on juuri syntymäisillään riita”. Jos noin on ollut, on se riidanpoikanen todennäköisesti sulanut nauruun.
Olen tosiaan kiitollinen päiväkirjoilleni. Hetkinen, minähän niitä olen täyttänyt ja siirtänyt elettyä talteen. Olen siis kiitollinen itselleni siitä, että en ikinä pitänyt kirjoittamiseen kulunutta viittä tai viittätoista minuuttia päivässä hukkaan heitettynä aikana. Uskon, että päiväkirjoista on iloa myös tytöllemme, jos hän haluaa joskus niiden avulla palata lapsuuteensa. Ehkä jopa murrosikävuosiinsa, joista myös kirjoitin autenttista päiväkirjaa. Sitä en itsekään pysty vielä itkemättä lukemaan. Mutta sitä pohdin tänä aurinkoisena helmikuun päivänä, jona tyttäremme täyttää kaksikymmentä vuotta, joko hän haluaisi sukeltaa muistoihin linnunpönttöjen rakentamisista ja kaarnaveneiden vesillelaskuista, yhdessä ihailluista tähtitaivaista ja satujen lumosta.
Ulla-Leena Alppi
Kolumni / Uusimaa 26.3. 08
Kirjojen ikimetsässä
Olin tuuraajana mieheni pojan antikvariaatissa. Poika on Suomen nuorin antikvariatisti, tuntee silti alan kuin omat taskunsa. Oli hauska seurata asiantuntevaa, työhönsä motivoitunutta nuorta yrittäjää, joka uskaltaa ottaa haasteita. Erittäin mielenkiintoista oli myös seurata antikvariaatin asiakaskuntaa. Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä miten iso osa heistä oli miespuolisia. Ei ehkä enemmistö, mutta jotenkin olin kuvitellut joukon yhtä naisvoittoiseksi kuin se on kirjastoissa ja kirjakaupoissakin. Tämä voi tosin olla pelkkä mielikuva.
Se ainakin pitää paikkansa, että jos aktiivisuutta kirjallisuuden harrastuksessa mitataan kirjallisuus-ja lukupiireillä, on joukko selkeästi naisvoittoinen. Eihän sekään tosin välttämättä kerro muuta kuin sen, että naisille tyypillisempää on nauttia lukukokemuksen jakamisesta. Suvi Ahola on tekemässä selvitystä lukupiireistä - maltan tuskin odottaa mitä kaikkea selvitys niistä kertoo.
Mutta takaisin antikvariaattiin, jossa kiintoisaa oli havaita myös tietyt asiakastyypit. Selkeimmin erottui kanta-asiakas, joka oli huomattavan usein nuori opiskelija. Selittyy kaiketi yliopistokaupungilla, jossa antikvariaatti sijaitsee. Osin myös kaupan nuorella omistajalla, jonka kanssa asiakkaat kuuluvan mielellään juttelevan kirjallisuudesta. Nämä ihmiset käyvät vähintään viikottain katsomassa mitä uutta hyllyihin on ilmestynyt ja suunnistavat tilassa kuin tottuneet samoajat tutun kuusen luo ikimetsässä. Se onkin tuossa antikvariaatissa helppoa, koska kirjat on luokiteltu alueittain ja aakkosjärjestyksessä. Varsinkin kirjamessujen antikvariaanisilla osastoilla olen monesti tuskaillut etsiessäni jotakin kirjaa rivistöistä ja kasoista, joissa ei ole tolkkua.
Yksi joukko näytti muodostuvan keräilijöistä, jotka etsivät tiettyjä kirjoja, kuten vaikkapa Alvar Aallon arkkitehtuurista kertovia. Mieleen jäi erityisesti nuori nainen, joka löysi etsimänsä viittomakielen sanakirjan ja oli siitä ikionnellinen. Latinan kielen sanakirjaa ei sillä kertaa löytynyt.
Sitten oli heitä, jotka ehkä ajattelivat tulevansa kirpputorille ja tuntuivat odottavan kirjojen olevan ilmaisia. Kuusitoista euroa paksusta, värikuvitetusta, hyväkuntoisesta evoluutiosta kertovasta kirjasta oli liian paljon. Oli myös satunnaisia kävijöitä. Ja oli paljon heitä, jotka toivat kirjojaan myytäväksi. Otin niitä vastaan, mutta arviointi piti jättää antikvariaatin omistajalle. Hän kertoi maksavansa kitsastelematta ostamistaan kirjoista, koska haluaa valikoiman pysyvän hyvänä. Erityisesti minua viehätti se lähtökohta, että hän haluaa etenkin lasten löytävän kirjojen ja antikvariaattien kiehtovaan maailmaan. Lapset on huomioitu sisustuksessakin.
Ei poika yrityksessään hyväntekeväisyyttä harjoita, mutta toimii kyllä ahneen markkinaliberalismin kaikki mulle heti- periaatteen vastaisesti. Silloin ei voi pelätä kapeata leipääkään. Tyydytys työssä tulee muusta kuin rahasta. Toki tämänkin pienyrittäjän on sivutyönään tehtävä käännöstyötä; vanhojen kirjojen myyminen ja ostaminen ei ainakaan alkuvaiheissaan yksin riitä elannoksi.
Lupauduin mielihyvin tuuraajaksi toistekin. Antikvariaateista tuli tämän lyhyenkin sisältä päin saadun kokemuksen myötä vielä läheisempiä ja kiinnostavampia. Niihin mennessäni katselen taatusti monta asiaa hiukan eri silmin. En jätä ostamatta kirjaa hinnan vuoksi; se on joka tapauksessa aina halvempi kuin kirjakaupassa. Enkä jätä antamatta kirjayrittäjälle myönteistä palautetta, jos siihen on aihetta. Niin mukavalta tuntui tuuraajanakin huomata, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 16.3 2008
Mikä onkaan ongelma!
En ollut uskoa silmiäni lukiessani Uusimaasta 6.3. otsikon ”Ongelmakoulujen määräaikaa siirretty vuodella”, ja löydettyäni tekstistä muun muassa Jakarin koulun, jota kuulemma esitetään uusimmassa kouluverkkoselvityksessä lakkautettavaksi vuonna 2010. Lehtitiedon mukaan uusi kouluverkkoselvitys on tulossa valtuuston käsittelyyn kevään aikana.
Olen kolmen vuoden aikana käynyt kaksi kertaa tutustumassa Jakarin kouluun ja mielestäni se on kaikkea muuta kuin ongelmakoulu. Koulussa on hyvä henki oppilaiden, koulun henkilöstön ja vanhempien kesken. Yhteisöllisyys näkyy kaikessa, eikä vähiten lasten hyvinvoinnissa. Pieni koulu on turvallinen, siellä on hyvä kasvaa ja oppia. Lähellä oleva luonto hyödynnetään kouluopetuksessa, mm. liikunnassa. Sisällöllisessä mielessä Jakarin koulu on yhteisö, jonkalaisen toivoisi joka ikiselle ala-asteikäiselle lapselle kasvuympäristöksi.
Tietämättä onko pienten kyläkoulujen nimeäminen ”ongelmakouluksi” toimittajan vai uusimman kouluverkkoselvityksen käyttämä termi protestoin heti nimikettä. Koulu, johon niin oppilaat, opettajat kuin oppilaiden vanhemmat ovat tyytyväisiä, ei ole ongelmakoulu.
Ongelmia on kaupungin taloudessa, jossa velkaantumisaste on aika korkea. Kolmen kyläkoulun lakkauttaminen ei huojenna talousongelmia paljonkaan, mutta synnyttää tukun ongelmia alueilla, joiden ainoa julkinen palvelu on hyvin toimiva koulu. Porvoossa tehdään parasta aikaa kaupungille palvelustrategiaa. Jo kaupunkistrategiassa painotetaan sitä, että kaupunkilaisille turvataan palvelut asukaslähtöisesti.Kuulemme ja luemme joka päivä uutisia lasten ja nuorten juurettomuudesta ja pahoinvoinnista. Kaikki sosiaali-terveys-sivistystoimen asiakirjat toistavat ennaltaehkäisevän työn merkitystä hyvinvoinnin luomisessa. Olisi täysin käsittämätöntä ja kaiken sanotun kanssa ristiriidassa heittää menemään kyläkoulujen lasten ja perheiden hyvinvoinnille tuottamia iarvoja, joita ei voida rahalla mitata.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Uusimaa 6.3. 08
Pitkä matka kulttuurikaupungiksi
Uusimaassa kerrottiin kolme viikkoa sitten uutinen, joka ajatteluttaa. Kuntaliitto on vertaillut viidentoista suurimman kaupungin satsausta kulttuuriin. Kulttuurin osuus käyttökustannuksista on suurin Lahdessa ( 3,7 % ), ja vaatimattomin Vantaalla ( 1,3 %). Kulttuurin bruttokäyttökustannukset asukasta kohden ovat suurimmat Vaasassa ( 205 euroa / asukas), ja pienimmät Vantaalla ( 67 euroa / asukas). Viimen mainituista luvuista on pois luettu kirjastot.
Porvoon kulttuurijohtajan mukaan Porvoon satsaus asukasta kohden on noin 36 euroa. Vaikka laskentapa on vähän erilainen kuin ao. selvityksessä, lienee luku ainakin suuntaa-antava. Se ei tue määritelmää Porvoosta kulttuurikaupunkina, jollaisena Porvoo itseään markkinoi niin kaupungin strategiassa kuin muuallakin. En muista vaikkapa Lappeenrannan tai Rovaniemen rehvastelleen kulttuurikaupunkina - kuitenkin bruttokäyttökustannukset asukasta kohden ovat molemmissa yli kolminkertaiset Porvooseen nähden.
Matkalla-kulttuuriohjelma sisältää paljon hyviä tavoitteita. Kuten ohjelma itsekin sanoo, ne toteutuvat vain, jos niihin sitoudutaan ja niille varataan resursseja. Niistä päättävät viime kädessä kaupunginvaltuutetut. On nurinkurista, että kulttuurimenoihin herkästi suhtaudutaan pelkkinä kuluina, ikään kuin kulttuuri ei myös tuottaisi - paitsi rahaa, myös hyvinvointia. Lisäksi kulttuurin rahoissa kyse on aika vaatimattomista summista, jos niitä verrataan vaikkapa sivistysbudjetin sisällä kalliin ja monien mielestä ei-perustellun Albert Edelfelt-koulun rakentamiseen. Siihen tarkimpina rahakirstun vartijoina esiintyvät valtuutetut löysivät kaupunginjohtajan johdolla hattutempun tavoin jättisummia valtuuston talousarviokokouksessa.
Taidetehdasta on pidetty kaupungin merkittävimpänä kulttuurihankkeena. Viimeviikkoisen kaupunginvaltuuston kokouksen päätöksellä Taidetehtaan alueen kehittämishanke nytkähtikin ison askelen eteenpäin, kun kaupungin ja ns. kehittäjäryhmän yhteistoimintasopimus hyväksyttiin. Päätökseen kuitenkin sisältyy ongelmia. Valtuustossa haluttiin tarkempaa tietoa siitä mihin kaupunki väljäksi muotoillussa sopimuksessa on taloudellisesti sitoutumassa ja ehdotettiin kesäkuun kokoukseen mennessä lisäselvityksiä mm. saastuneiden maa-alueiden määrästä. Taidetehtaan kuntoarvion päivitys jaettiin vasta valtuuston kokouksessa, joten myös siihen haluttiin perehtyä ennen sopimuksen hyväksymistä. Valtuuston enemmistön päätöksellä muutaman kuukauden lisäaikaa ei hyväksytty. Se tuntuu kummalliselta, kun kuulemani mukaan taidetehdashankkeessa on jahkattu yli kaksikymmentä vuotta. Miksi nyt niin kova hoppu?
Ryhmäpuheenvuorossamme Jussi Saramo myös palautti mieleen Porvoon kokoisen Hämeenlinnan kulttuuritalohankkeen vanhaan verkatehtaaseen. Hankkeessa oli mukana merkittävästi julkista rahoitusta, myös Hämeenlinnan kaupungin omaa rahoitusta. Porvoossa kulttuuritalohanketta viedään eteenpäin elinkeinoelämävetoisesti.
Omassa valtuustopuheenvuorossani toinkin esiin huolemme siitä millaiseksi kulttuurin osuus loppujen lopuksi tässä hankkeessa muodostuu. Sitähän ei ratkaista pelkillä kulttuurille varatuilla neliöillä. Toivottavasti olen perusteellisesti väärässä siinä huolessani, että nyt hyväksytyssä sopimuksessa toteutuvat paremmin rakennusliikkeiden kuin (kulttuuri)kaupungin edut.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas)
Uusimaa 20.2. 2008
Liittolaisuutta
Kylässä olevan ystäväpariskunnan kanssa jutellaan isovanhemmuudesta. Heillä on kokemusta jo neljästä lapsenlapsesta, meillä mieheni kanssa vain yhdestä Tiitiäisestä, ja hänestäkin vasta reilun vuoden ajalta. Kaiken kaikkiaan isovanhemmuus on ihanaa, lapsen viaton maailma ei voi olla valloittamatta. Pienen ihmisen kehitystä on hauskaa seurata, ja mielellään sitä seuraisi tiheämminkin kuin on mahdollista, kun asutaan eri kaupungeissa. Isovanhemmuuden mukaviin puoliin on usein luettu se, että pääasiallinen vastuu lapsesta on tämän vanhemmilla ja isovanhempana sitä voi enimmäkseen vain nautiskella pienokaisten edesottamuksista. Noinkin on.
Meitä kokeneemmat isovanhemmat ovat jo ehtineet huomata, että ihan pelkkää auvoa ei sekään osa ole. Nuoret vanhemmat ovat kuulemma antaneet ystäviemme kokea oman vajavaisuutensa isovanhempina. Etenkin miniät kun ovat huipputarkkoja siitä miten lasten kanssa ollaan. Miten heitä kasvatetaan, millaisia roolimalleja annetaan, miten leikitään ja puhutaan, millaisia leluja ja kirjoja hankitaan.
Ei käy päinsä, että lapsenlapsia hemmotellaan mummolassa ( miksei pappala ole yhtä luonteva sana? ) niin, että arkenakin saa kermavaahtoa iltakaakaon päälle. Ei ole toivottavaa, että lapsille luetaan iltasadut, parempi olisi kertoa sadut ja olla siten enemmän läsnä satutuokioissa. Eikä missään nimessä käy päinsä, että pikkupojan kanssa leikitään autoleikkejä ilman, että nuketkin ovat leikissä mukana. Autojen ja nukkien on sitä paitsi oltava luonnon materiaaleista tehtyjä. Televisiosta ei ole suositeltavaa katsoa edes Pikku-Kakkosta; parempi olisi sekin aika leikkiä lapsen luovuutta kehittäviä leikkejä.Ystäväpariskunnan esimerkit naurattavat, vaikka tunnistan kyllä omassakin vanhemmuudessani olleen samansuuntaisia piirteitä. Ei sentään ihan pinseteillä toteutettuina. Ei niin, että vanhemmuudesta olisi tullut pelkkää suorittamista. Asioiden suhteellistamisessa varmasti auttoi ikä; olin sentään jo vanha vanhempi verrattuna näihin hiukan alle ja juuri kolmekymmentä täyttäneisiin vanhempiin. Niinpä en ajattelekaan nuorten äitien feminismin menevän liian pitkälle heidän yrittäessään suojella lapsiaan sukupuolten stereotypioilta. Enemmän ajattelen niin, että heiltä puuttuu vielä elämänkokemusta.
En silti tiedä miten reagoisin, jos meidän Tiitiäisemme äiti tai isä osoittautuisi yhtä ehdottomaksi kasvatusperiaatteissaan. Heidänkin arkeensa kuuluvat ilman muuta luomuoruoka, kestovaipat ja kaikinpuolinen huolellisuus siinä, miten lapsen kanssa ollaan, mutta ainakaan toistaiseksi emme ole miehen kanssa saaneet lapsen hoito-ohjeita. Se voi johtua siitä, ettemme ole olleet niin tiiviisti ja pitkään tekemisissä lapsenlapsen kanssa kuin ystäväpariskunta on ollut. Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä millaiseen asentoon meidät isovanhempina mahdollisesti asetetaan, kun keväällä teemme yhteisen etelän matkan Tiitiäisen perheen kanssa. Viikossa ehtii jo tehdä monta virhettä, jos niikseen on.
Ystävien kanssa ollaan yhtä mieltä siitä, että isovanhempien on syytä kunnioittaa lastenlasten vanhempien kasvatustavoitteita, mutta meillä on silti oikeus olla omanlaisiamme. Lapset voivat sekä nauttia että oppia ihmisten erilaisuudesta. Sekin ymmärretään miten vaikeaa tässä ajassa on kasvattaa lapsia omien arvojen suunnassa, kun vastassa on kauhea, pinnallinen uusliberalismi, joka pyrkii muovaamaan ihmisistä mistään arvoista piittaamattomia markkinoiden kuluttajia. Ehkä tämän kasvottoman, mutta mahtavan vastuksen tiedostaminen vaikuttaa siihen, että nuortemme on kasvattajina edellytettävä meiltä samaa kuin itseltään. Ehkä he vain tarvitsevat liittolaisia. Tämä olisikin jo ihan järkevä selitys vaatimuksille. Silti: mummoilla on kyllä oikeus kohtuullisesti hemmotella pienokaisia - edes tästä pidetään tiukasti kiinni!
Ulla-Leena Alppi
Kansan Uutiset 19.2. 2008
Lapset ensin
Vuoden alussa voimaan tullut uusi Lastensuojelulaki painottaa ehkäisevää lastensuojelua. Sen järjestämisestä kunnissa säädetään laissa vanhaa lakia yksityiskohtaisemmin. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvät tehtävät, sekä lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun järjestäminen tulee kuvata lastensuojelun suunnitelmassa, jonka valtuustot hyväksyvät, ja joka tarkistetaan vähintään kerran neljässä vuodessa. Suunnitelman tulee olla konkreettinen. Sen tulee sisältää suunnittelukaudelta tiedot mm. lasten ja nuorten kasvuoloista sekä hyvinvoinnin tilasta, lasten ja nuorten hyvinvointia edistävistä sekä ongelmia ehkäisevistä toimista ja palveluista, lastensuojelun tarpeesta kunnassa, ja siihen tarvittavista voimavaroista.
Olen erityisen tyytyväinen viimeksi mainitusta kohdasta. Valtuutetun on tärkeää tietää mikä on todellinen tarve ehkäisevässä ja varsinaisessa lastensuojelutyössä. Miten paljon tarvitaan voimavaroja perus- ja erityisopetukseen, koulupsykologeihin ja kuraattoreihin, muihin lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin, perhetyöhön, päihdetyöhön, jne. Hyvin merkittävää lainkin mukaan on yhteistoiminta kunnan eri toimijoiden välillä.
Porvoossa lastensuojelun suunnitelmaa valmistelee parhaillaan työryhmä ja tiettävästi suunnitelma on tulossa valtuuston käsittelyyn lähikuukausina. Onkin tärkeää, että se on valtuuston käsiteltävänä riittävän ajoissa seuraavan talousarvion valmistelua ajatellen. Se miten hyvin tai huonosti lapsemme voivat vaikuttaa merkittävästi koko tulevaisuuteemme. Siitä syystä pidänkin erittäin myönteisenä sitä, että suunnitelman myötä koko valtuuston on paneuduttava lastensuojeluun; monitahoinen asia ei voi jäädä yksittäisten valtuutettujen aktiivisuuden varaan.
Ehkäisevää lastensuojelua ajatellen olennaista tietoa antaa tutkimus, jonka Tarja Janhunen teki osana Perhehoitoliiton ja Helsingin kaupungin kehittämishanketta. Viime vuoden lopulla valmistunut tutkimus on otsikoitu Sijoitusten purkautuminen pitkäaikaisessa perhehoidossa. Tutkimuksessa oli mukana helsinkiläisiä perheisiin sijoitettuja lapsia, mutta todennäköisesti tulokset ovat suuntaa-antavia muuallakin. Tutkimus antaa sen positiivisen tiedon, että valtaosa, yli 90 % pitkäaikaisista sijaisperhesijoituksista kestää nuoren itsenäistymiseen ja jälkihuoltoon siirtymiseen, tai suunnitelmalliseen palaamiseen syntymäperheeseen. Huolestuttavia, itse asiassa hätkähdyttäviä ovat sen sijaan tiedot sunnittelemattomasti purkautuvista perhesijoituksista. Näissä yli puolet sijoituksista purkautuu ensimmäisen kolmen vuoden aikana, ja peräti 77 %:lla lapsista oli enemmän kuin kolme sijoitusta. Vähimmillään sijoituksia oli kaksi ja enimmillään kaksitoista! Näin suurissa luvuissa kyse täytyy olla siitä, että lapsi on useammin kuin pari kertaa palautettu syntymävanhemmilleen, jotka saavat viranomaiset uskomaan kykyynsä huolehtia lapsesta, eivätkä sitten kykenekään. Sijoitusten purkautumisen syynä oli useimmiten sijaisvanhempien uupuminen tai perheen muuttunut tilanne.
Itse olisin valmis jo tekemään noista tiedoista johtopäätöksiä. Vaikka suunnittelemattomasti purkautuvien sijoitusten määrä ei toistaiseksi ole suuri, se saattaa olla kasvussa, ellei tähän pysähdytä. Nimittäin sen, että yli puolet sijoituksista purkautuu jo ensimmäisinä vuosina, täytyy olla suorassa yhteydessä lasten sijoitusten lukumäärään. Lapsen perustavanlaatuinen, tärkein oikeus on oikeus pysyvyyteen, oikeus kuulua johonkin. Ilman sitä lapsi ei voi kiinnittyä ja saada kasvurauhaa. Lapsi, jota on vuosikausia palloteltu paikasta toiseen, ei tietenkään voi luottaa yhteenkään aikuiseen - ei hänellä ole syytäkään siihen. On selvää, että tällainen lapsi koettelee uusia vanhempiaan kaikin mahdollisin tavoin, on ”mahdoton”. Hän varmistaa sen ettei enää tule hylätyksi muiden toimesta; hän ”järjestää” itse seuraavan hylkäämisensä.( Tästä problematiikasta kertoo havainnollisesti kirja Tie traumasta tervehtymiseen - Rakkauden herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa / Daniel A. Hughes / PT-kustannus, 2006 ). Ei ihme, jos sijaisvanhemmat uupuvat.
Olisin valmis tekemään myös sen johtopäätöksen, että huostaanottojen tekemisessä viivytellään edelleen liian pitkään. Vanhemmat saavat jatkuvasti mahdollisuuksia uusiin yrityksiin olla vanhempia, ja lapset joutuvat yhä uudelleen kokemaan valtavia pettymyksiä, jotka vievät heiltä itsetunnon ja itsearvostuksen. Lapsihan kokee omaksi syykseen sen ettei hänestä pidetä huolta. Lapsi tuntee itsensä pahaksi, ja viimeistään murrosiässä myös etsiytyy pahan äärelle.
Uudessa lastensuojelulaissa tahdonvastaiset huostaanotot siirtyivät hallinto-oikeuksien ratkaistavaksi. Voi vain toivoa, että niissä riittäisi asiantuntemus lapsen tarpeista ja edusta, ja että erityisesti ”pyhää” äitiyttä kyettäisiin arvioimaan lapsesta käsin. Äidiksi ei tulla synnyttämällä, vaan olemalla äidillinen. Eikä isäksi tulla kuin olemalla isällinen. Meidän kulttuurissamme yksilönsuoja on tarkoittanut lähinnä aikuisen suojaa. Olisi jo aika uudelle kulttuurille, jossa ensin olisivat suojattomimmat. Lapset.
Tehokkain keino välttää tilanteiden ajautumista huostaanottojen tarpeeseen asti on satsata riittävästi ehkäisevään lastensuojeluun, turvata hyvinvointia lapsille ja heidän vanhemmilleen ajoissa. Tämä on myös taloudellisinta, viisasta sijoittamista. Juuri tätä toivon edistävän sen, että valtuusto piakkoin saa käsiteltäväkseen lastensuojelusuunnitelman. Ennen kesää valtuustokäsittelyyn tulee myös palvelustrategia. Siinä lasten ja perheiden palvelut on nostettava keskeisiksi.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas)
Tasa-arvo-lehti 1 / 2008
Nostalgiaa
Olen kirjoittanut tällä palstalla vuodesta 1990, ja jo sitä ennen artikkeleita Tasa-arvoon TANE:n jäsenenä. Lähes kahdessakymmenessä vuodessa sukupuolten tasa-arvotyössä on edetty hulppeasti, ja toisaalta tietyt perusasetelmat työelämässä ja muuallakin yhteiskunnassa näyttävät jokseenkin muuttumattomilta.
Etsimättä tässä tulevat mieleen merkittävimmät tasa-arvokamppailut, joita TANE käynnisti, ja joihin osa naisjärjestöistä lähti mukaan innostuneena, osa jarrutellen niitä liian feministisinä. Ei meitä eduskunnassakaan aluksi ollut kovin isoa joukkoa aktiivisesti puolustamassa Tasa-arvolakia ja Sukunimilakia, 80-luvun isoja tasa-arvohankkeita.
Myös sukupuolikiintiöistä käytiin ankaraa kamppailua. Omassa ryhmässäni päätös saatiin ensimmäisenä läpi. Vähitellen kiintiöpäätöksiä tehtiin eri puolueissa ja syntyi myös lainsäädäntöä. Tänä päivänä naisten valinta mihin tahansa tehtävään yhteiskunnassa on jo mahdollista, joskaan ei täysin luontevaa. Yritysten korkeimmissa tehtävissä nainen on edelleen harvinaisuus, eikä naisen tie presidentiksi ihan siloinen taida olla onnistuneen kokemuksen jälkeenkään. Pelkäänpä, ettei naisella ole asiaa pääministeriksikään pitkään aikaan.
Lähes 2000-luvulle asti käytäntönä oli, että hallituksiin valittiin ne kaksi pakollista naista. On vielä uutta, että naisia on ministereinä yhtä paljon kuin miehiä, ja että eduskunta on reippaasti naisistunut. Uutuudesta osittain johtuu se, ettei hallitusten ja eduskuntien ratkaisuissa toistaiseksi ole juuri näkynyt painottumista niihin tavoitteisiin, joita naiset ovat pitäneet tärkeinä. Poliittisessa kulttuurissakaan ei ole tapahtunut toivottuja muutoksia. Edelleen naisilla on vaikeuksia työn ja perheen tarpeiden yhteensovittamisessa. Miesedustajilla ja -ministereillä vastaavaa vaikeutta ei näytä olevan. He seuraavat ani harvoin niiden isien esimerkkiä, jotka jo ymmärtävät millainen etuoikeus on olla kotona pienten lasten kanssa.Palkkatasa-arvossa on juuri otettu edistysaskel TEHY:n päättäväisyyden ansiosta. Hoitajat pitivät kovan paineen alla kiinni siitä, että saavat sen mitä ymmärsivät heille eduskuntavaalien alla luvatun. Nyt voi toivoa sitä, että jo toivottomalta näyttänyt naisvoittoisten alojen palkkakehitys edistyisi muuallakin. Totisesti jo olisi aika! TANE:n Olennainen työssä-jaostossa 80-luvun lopulla teimme valtavasti sekä selvitystyötä, että vaikuttamisyrityksiä työmarkkinaosapuolten suuntaan naisten nostamiseksi palkkakuopasta, ja tätä työtä on jatkettu monilla tahoilla. On aika kutkuttavaa ajatella sitä millä tavalla erilainen Suomi olisi, jos naisten palkat lopultakin lähivuosien aikana nousisivat niin, että naisten eurokin olisi euro.
Tuota näkymää visioidaan tässä lehdessä varmasti lukuisia kertoja. Minun on aika tässä viimeisessä jutussani kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitani lähes kahdenkymmenen vuoden aikana saamastani palautteesta. Se on ilahduttanut, tuottanut oivalluksia, lisännyt ymmärrystäni siitä miten syvällinen asia sukupuolten tasa-arvo on. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, tärkeydestään huolimatta sukupuolten tasa-arvo ei ole päätepiste. Se on vasta alku sille mikä on ihmisten välillä mahdollista.
Ulla-Leena Alppi
http://ullaleena.blogsome.com
Uusimaa 16.1.2008
Me kummalliset
”Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa, enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin ”. Näin miettii Eeva Kilpi runossaan ( Runoja / WSOY 1980 ).
Lauantaina istuskelimme kumppanini kanssa takan äärellä ja jostakin juttelu kulki samantapaisiin ajatuksiin. Nyt muistankin mistä. Puhuimme onnellisuudesta. Siitä mitä se itse kullekin on. Arvelimme, ettei yhtä määritelmää onnellisuudesta voi olla, vaikka on varmasti asioita, jotka onnellistuttavat jokaista. Rakkaus, lasten hyvinvointi, terveys, ystävät. Jos nämä asiat eivät tuota onnellisuutta, kannattaa pysähtyä miettimään.
Oikeus elää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ( jossa toki on paljon, ja yhä enemmän korjattavaa), oikeus kokea turvallisuutta, tehdä työtä, nauttia työelämän jälkeisestä ajasta, osallistua lastenlasten kasvun seuraamiseen - nämäkin ovat kaikki isoja asioita, joista on aihetta tuntea onnellisuutta. Ja sitten on tietysti lukematon joukko pieniä isoja asioita, jotka ainakin ilahduttavat, mutta usein myös tekevät onnelliseksi.
Minussa onnen tunteita läikähti viimeksi tunti sitten, kun huomasin päivän jo hiukan pidentyneen. En kuulu niihin ihmisiin, joita pimeys masentaa, mutta tällä kertaa kaamosta tuntuu jatkuneen riittävästi.
Niinpä niin, onni ei myöskään välttämättä ole tila, joka kestää ainiaan, tai edes pitkään. Onni voi olla ohi kiitävä hetki. Ja niin se varmasti monella onkin. Ainakin vaatii suurta elämäntaitoa ja voimaa olla pysyvästi onnellinen, jos on kovin köyhä, kovin sairas, kovin yksinäinen. Tai jos on niin rikas, ettei tarvitse missään ponnistella, asettaa tavoitteita, kasvaa ja kehittyä, kokea onnistumisen iloa.
Takan äärellä kummastelin sitä, että niin monet ihmiset näyttävät hakevan ja saavan elämän sisältöä ja iloa seuraamalla kiihkeästi mitä kuuluu formulakuskeille, misseille, ja muille ( minun mielestäni) täysin turhille julkkiksille. Näiden edesottamusten seuraamiseen käytetään kullanarvoista aikaa ja rahaa. Kummallista, ja kuitenkin nämä ovat tavallisia kunnon ihmisiä, jotka hoitavat asiansa. En moralisoi heidän valintojaan, ihmettelen vain. Ei taida olla kovin onnellista elämää, päättelinkin. Tai - ehkä juuri nämä ihmiset ovatkin ne onnellisimmat, jatkoin heti perään. Elämä on jotenkin selkeää ja hallittavissa, jos ei vaivaa päätään hallitsemattomilla murheilla.
” Niin, onhan niitä kivempiakin aiheita kuin napajäätiköiden sulaminen ja kaikki maailman sorretut”, kumppani naurahti. ( Hyväntahtoisena ihmisenä voisin tietysti tässä pehmitellä, että varmaan ihminen voi olla yhtä syvästi kiinnostunut Afrikan aids-orpojen kuin formulakuskinkin elämästä. Mutta en sano, koska en usko siihen. Valintoja nämä ovat ). Tästä pääsimmekin Eeva Kilven runon ajatukseen. Vähemmistöönhän tässä kuulutaan valintojemme puolesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja enemmistön valtaa puolustetaan. Ollaan kummallisia. Mutta ilman demokratiaa ei ole toivoa, ei ainakaan niillä aids-orvoilla.
Ulla-Leena Alppi
Vartti-lehti 6.1. 2008
Maaseutukaupungin kyläpolitiikka
Kaupunginjohtaja Marcus Henricson puhuu vuodenvaihteen lehtihaastattelussa kaupungin taloudesta. Hän on huolestunut sekä käyttötalouden menojen kasvusta että investoinneista. Kummmatkin ovat hänen mielestään kasvaneet liikaa. Samassa haastattelussa Henricson korostaa Porvoon strategiassa todettua metropolinäkökulmaa, kertoo omaksi visiokseen sen, että vuonna 2015 Porvoo on viidentoista suurimman kaupungin joukossa ja palvelee noin 80 000 asukasta.
Porvoo on jo pitkään ollut kasvukunta. Tänne on muuttanut ja muuttaa paljon lapsiperheitä, jotka tarvitsevat monenlaisia palveluja. Toisaalta osa väestöstä on ikääntymässä, totta kai, ja heidän kohdallaan erityisesti terveyspalvelujen, sekä sopivien asumispalvelujen tarve kasvaa. Jokaisen ihmisen toiveena on elää mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Tämä on myös yhteisesti hyväksytty yhteiskunnallinen tavoite. Porvoon strategiassa sanotaan Porvoon haluavan turvata asukkailleen laadukkaat ja kilpailukykyiset palvelut.
Miten on mahdollista turvata hyvät palvelut koko ajan kasvavalle väestölle tinkimällä käyttötalousmenoista? Kun tätä jatkuvasti jankataan, olisi kerrankin hyvä kuulla m i s s ä täsmällisesti sanottuna säästöt pitäisi tehdä? Pitäisikö leikata neuvolatoiminnasta, lastensuojelusta, perhetyöstä, päihdehuollosta, terveyskeskusmenoista, koulujen erityisopetuksesta tai perusopetuksesta, kulttuurista, teiden hoidosta vai mistä? Sosiaali- ja terveydenhuollossa, kuten sivistys- ja kulttuuritoimessa on jo säästetty - huonoin seurauksin. Sosiaaliset ongelmat ovat merkittävästi lisääntyneet, yhä useampien lasten ja perheiden hätä on todellinen.
Henricsonin huoli investointien kasvusta on sekin epäjohdonmukainen hänen tehtyään täyskäännöksen kalliin Albert Edelfelt-koulun rakentamisajankohdasta heti budjettikokouksen jälkeen. Sitä paitsi on yllättävää epäkorrektiutta johtavalta virkamieheltä arvioida luottamushenkilöiden motiiveja heidän puolustaessaan suurkoulujen sijaan pieniä kyläkouluja. Voin tietysti puhua vain omista kannanotoistani ja kertoa, ettei kantaani kouluasioissa ratkaise se, missä asun. Puolustan kyläkouluja paljon periaatteellisimmista syistä. Yksi niistä on se, että kyläkouluissa pystytään suurkouluja paremmin vastaamaan siihen tarvitsevuuteen, joka erityisesti pienillä lapsilla on turvallisuuden, yhteisyyden ja yhteisvastuun suhteen. Suurkouluissa on yhtä päteviä opettajia ja muuta henkilökuntaa, mutta aivan erilainen rakenne kuin pienissä kouluissa, joissa lapset, koulun väki ja lasten vanhemmat tuntevat toisensa.
Kaupunginjohtajalle sanoisinkin, että meillä ei ole liikaa kyläpolitiikkaa, vaan meiltä nimenomaan puuttuu se - toisin kuin Porvoon strategiassa tavoitteeksi asetetaan. Porvoo ei todellakaan ole mikään city; Porvoo on tyypillinen maaseutukaupunki. Silti meiltä puuttuvat kokonaan suunnitelmat siitä, miten maaseutukaupunkimme syrjäisemmät seudut pidetään elävinä. Koulujen merkitys siinä on aivan ratkaisevan tärkeä.
Kaupunginjohtajamme kyseenalaisti valtuutettujen motiivit myös lentokenttäasiassa. Kukin vastatkoon puolestaan siihen, oliko motiivina tosiaankin uskaltamattomuus olla asiasta eri mieltä kuin Backaksen alueen asukkaat. Kuten Vasemmistoliiton ryhmän puheenvuorossa valtuustossa todettiin, oli merkittävin syy vastustuksellemme ympäristöpoliittinen.
Lehtijutussa kerrotaan Henricsonin tuoneen Porvooseen uuden päätöksentekokulttuurin. Ainakin hän ko. jutun perusteella näyttää tuoneen uuden keskustelukulttuurin, oikeuden virkamiehenä arvioida besserwissermäisesti valtuutettujen perusteita ratkaisuilleen.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas)
Uusimaa 12.12. 2007
Elämän omat äänet
Vuoden viimeisessä Kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä käsittelimme Olavi Paavolaisen vuodelta 1937 olevaa Etelä-Amerikan matkapäiväkirjaa Lähtö ja loitsu. Kirjailija itse on sanonut, ettei Lähtö ja loitsu ole matkakirja, vaan kirja suuresta levottomuudesta, siitä huolesta ja pelosta, jota mahtivuosiaan elävä natsi-Saksa hänessä herätti. Paavolaisen pitkä matka oli hänelle paitsi irtiotto sotaan valmistautuvasta Euroopasta, myös elämän oman äänen kuuntelemista. Hän sanoo, että ”aikamme henkien taistelua ei voida ratkaista vain lukukammioista käsin. Liian pitkälle kehittyneen kulttuurimme hirvittävä erehdys on, että se tarkastelee elämää kirjojen taustaa vasten eikä kirjoja elämän taustaa vasten”.
Seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjoitettu teos kestää hyvin aikaa - kuten kestävät muutkin Olavi Paavolaisen kirjat. Mahtanee johtua siitä, että kirjoittaja itse eli edellä omaa aikaansa, oli intohimoisen utelias maailman ja sen ilmiöiden suhteen. Jopa niin intohimoinen, että hän poltti kynttiläänsä sen molemmista päistä, uupui elämään jo alle kuusikymmentävuotiaana.
Paavolainen oli ristiriitainen ja kiistelty henkilö jo elinaikanaan, hänen teoksensa jakoivat lukijoiden mielipiteet. Niin kirjallisuuspiirissämmekin. Eipä silti, niin useimmat kirjat tekevät ja sehän on yksi kirjallisuus- ja lukupiirien rikkaus. Oman lukukokemuksen rinnalle saa muita kokemuksia, ja on aina yhtä kiinnostavaa kuulla miksi kukin kokee niin kuin kokee. Itse asiassa me erilaisissa lukupiireissä keskustelemme yhtälailla itsestämme kuin lukemistamme kirjoista.
Viime kirjallisuuspiirissämme juttelimme tavallista enemmän käsiteltävän kirjan tekijästä. Saimme nimittäin vieraaksemme Porvoossa nykyisin asuvan Eila Kallion, joka pitkän Yleisradiossa tehdyn uransa aikana työskenteli useita vuosia Olavi Paavolaisen, silloisen Radioteatterin johtajan sihteerinä. Työtoveruudesta kasvoi myös ystävyys, josta Eila Kallio on kirjoittanut kirjassaan Pallokaiutin – Muistikuvia radioteatterista ( Otava / 1979 ).
Eila Kallio on muistoineen, tietoineen ja tarinoineen oikea aarrearkku sille, joka on kiinnostunut niin Paavolaisesta kuin muistakin Tulenkantajista, sekä lukuisista myöhempien aikojen kulttuurivaikuttajista. Yksi kirjallisuuspiiri-ilta ei riitä kuulemiseen alkuunkaan; siksi onkin loistojuttu, että Eila on kirjoittamassa kirjaa, joka sisältää ajankuvia ja anekdootteja, muisteluita ja kuulemma hiukan mustelmiakin.
Itselleni Paavolaisen Lähdössä ja loitsussa kiinnostavinta oli hänen pyrkimyksensä yksinkertaisuuden äärelle. ” Vielä pitemmälle yksinkertaisuuden lähteille on minun päästävä. Vielä en osaa nähdä asioita tarpeeksi verhottomina”, hän sanoo lähtiessään syvälle Argentiinan maaseudulle, pampalle. Vauraista oloista olevana intellektuellina Paavolaisen matkan yksinkertaisuuden lähteille voi tietysti nähdä etuoikeutetun ihmisen romanttisena seikkailuna. Tästä huolimatta pyrkimyksessä on jotakin arvokasta, myös tähän aikaan sopivaa. Elämän oman äänen kuuleminen olisi tänään jopa tarpeellisempaa kuin koskaan.
Ulla-Leena Alppi
Tasa-arvo-lehti 4 / 2007
Kiireinen lepo
Suunnittelemme kuusihenkisessä sijais-ja adoptioäitien ryhmässämme seminaaria murrosikäisten sijoitettujen lasten vanhemmille. Palaverin lopuksi kaivamme esiin allakat ja etsimme päivää seuraavalle suunnittelukokoukselle. Tähän kuluu aikaa lähes yhtä kauan kuin sisältösuunnitteluun - on jokseenkin mahdotonta löytää seuraavan kahden kuukauden ajalta kaikille sopivaa aikaa. Samassa tilanteessa olemme viisihenkisessä naisten lukupiirissämme. Kaikilla on niin paljon kaikkea.
Sen lisäksi että työelämä kuormittaa ihmisiä yhä enemmän, me jostakin syystä keräämme itsellemme ylenpalttisesti muutakin ohjelmaa. Työpäivän jälkeen täytyy ehtiä jumppaan, ruotsin tunnille, kirjallisuuspiiriin, kuoroharjoituksiin, astangajoogaan, vatsatanssiin… Pienten lasten äitien on lisäksi ehdittävä kuskata lapsia muskariin, kuvataidekouluun, jalkapalloharkkoihin. Jotkut meistä ovat niinkin itsesuojeluvaistottomia, että antavat kallista aikaansa yhteiskunnallisiin rientoihin.
Ainakaan naisvaltaisilla hoitoaloilla ei työntekijöillä ole ollut mahdollisuuksia itse säädellä ehtimistään ja jaksamistaan. Työpaikoilla vaaditaan suurta iskukykyä ja tehokkuutta. Se tosin ei ole johtanut tehokkuuteen, vaan ihmisten uupumiseen. Siellä missä kymmenkunta ihmistä kokoontuu on joukossa taatusti vähintäin yksi, joka on ollut tai on uupumuksen vuoksi sivussa työelämästä. Mutta miksi ihmeessä kuormitamme vapaa-aikammekin niin, että levoksi tarkoitetuissa kohtaamisissa moni vilkuilee kelloa ehtiäkseen seuraavaan ”levolliseen” kohtaamiseen!
Paradoksaalisesti voi käydä niin, että elämänlaatua parantamaan tarkoitetut asiat vain lisäävät kiireen tuntua arjessa. Vapaa-aikakin menee suorittamisessa. Pari vuotta sitten yksi lukupiirini jäsen aloittikin tunnelmakierroksen toteamalla itseironisesti, että on juuri aloittanut viikon mittaisen talviloman suorittamisen. Hän kuvaili lomaohjelmansa ja työltä se kuulostikin.
Itseni sain jokin aika sitten kiinni asenteesta, joka myös hyvin kuvaa ajan henkeä. Yritin tavoittaa yhtä ystävääni tarkistaakseni lastensuojelulain yksityiskohtaa. Ystävä ei vastannut kotipuhelimesta eikä kännykästä, ja huomasin olevani todella ärtynyt. Pitäisihän nyt jommastakummasta vastata. Miten tämä tällaiseksi on mennyt - vielä kymmenen vuotta sitten ei pidetty itsestäänselvyytenä, että ihminen on aina tavoitettavissa!
Pää kolmantena jalkana kiiruhtavien rinnalla on tietysti aina joukko ihmisiä, joilla ei ole kiire minnekään. Heitä eivät työnantajat kaipaa, ja itsetunto kolhittuna moni pikkuhiljaa vetäytyy omiin oloihinsa muutoinkin. Heitä ei kukaan tunnu huomaavan. Kun on se alituinen kiire.
Aikoinaan sentään joulun tienoo oli aikaa, jolloin ihmisten kiireet hellittivät ja haluttiin rauhoittua kirjan äärelle, jouluisen tähtitaivaan alle, läheisten ihmisten vierelle. Nykyisin joulunaika on liki hysteeristä markkinahumua. Silloin vasta puuhaa onkin. Ryntäilemme kaupoissa kiireisinä, hermostuneina, kassajonoissa toinen toisiamme tönien. Kotona luuttuamme hiki päässä, pliseeraamme jouluverhoja ja joululiinoja, loihdimme viimeisillä voimillamme kanelin, neilikan, inkiväärin tuoksua. Joulua ei tule elleivät lattiat kiillä puhtauttaan ja sillejä ole ainakin kolmea laatua.
Toinen vaihtoehto on paeta, nimenomaan paeta, kiirettä ja stressiä ulkomaille. Aikaamme kuvaavaa sekin.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 14.11. 2007
Suruliputus ei riitä
Miljoonien suomalaisten tavoin olen viime päivinä ajatellut paljon Jokelan koululla tapahtunutta tragediaa. Vasta elämänsä alussa olleiden nuorten täysin tarpeettomat kuolemat ja heidän läheistensä murhe koskettavat. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan kriisiapua on pystytty järjestämään nopeasti. Se on tärkeää.
Myötätunnon rinnalla omassa mielessäni liikkuu asioita, jotka tässä kuohuttavat ja suututtavat. Silmittömästi ampunut poikahan on kaikesta päätellen mieleltään vakavasti häiriintynyt. Suututtavaa onkin se millä tavalla ”yllättyneinä” tapahtumaa on kommentoitu hallituksessa ja eduskunnassa, siellä missä pitäisi olla riittävästi tietoa nuorten - ja jo lasten - vakavien mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Tämä on tiedetty ja silti asialle ei olla tehty mitään todellista. Vauraassa Suomessa mielenterveyspalveluihin ei ole osoitettu läheskään riittävästi resursseja - puhumattakaan, että oltaisiin huolehdittu lasten ja nuorten hyvinvoinnin ennaltaehkäisevästä työstä. Kouluissa opetusryhmät ovat liian suuria, koulunkäyntiavustajia, erityisopettajia, koulukuraattoreita ja terveydenhoitajia on aivan liian vähän. Kaikki nämä ryhmät tekevät työtä jaksamisensa rajoilla ja pienillä palkoilla.
Ensi vuoden alussa astuu voimaan uusi lastensuojelulaki, joka painottaa ennaltaehkäisevän lapsityön merkitystä. Kunnille ei kuitenkaan anneta läheskään tarpeeksi resursseja toteuttaa lakia. Laki voi jäädä pelkäksi toiveiden tynnyriksi tilanteessa, jossa lasten ja perheiden pahoinvointi edelleen kasvaa. Jokelan koulun tragediaa ei kukaan vastuullinen päätöksentekijä voi pitää asiana, joka ei voisi toistua. Ja vaikka niin äärimmäistä tapahtumaa ei sattuisikaan, elävät tuhannet lapset ja nuoret parhaillaan arkea, jonkalaista ei moni aikuinen osaa kuvitellakaan.
Lastensuojelulakia eduskunnassa käsiteltäessä olin yhtenä asiantuntijana sosiaali-ja terveysvaliokunnassa. Sanoin kansanedustajille, että kukaan teistä ei jättäisi omaa lastaan kymmeneksi minuutiksikaan olosuhteisiin, joissa tuhannet lapset joutuvat elämään vuosia. Noihin olosuhteisiin hallitus ja eduskunta voisivat vaikuttaa satsaamalla kunnolla ennaltaehkäisevään lapsi- ja perhetyöhön, ja tietysti myös lapsi -ja perhekohtaiseen lastensuojeluun, koska syvät ongelmat jo ovat olemassa.
Kuten sanoin, Jokelan tragediassa ja muissakin useita kuolonuhreja vaatineissa tragedioissa kriisiapu kuuluu olevan nopeasti paikalla. Se on hyvä, mutta missä on se kriisiapu, jota tuhannet lapset ja nuoret tarvitsisivat omassa arjessaan tässä ja nyt!
Niin valtio kuin kunnatkin päättävät näinä päivinä ja viikkoina talousarvioistaan. Hyvin pian siis voidaan jo nähdä opittiinko Jokelan murhenäytelmästä oikeasti mitään. Suruliputus ei riitä. Tarvitaan muutoksia, viivyttelemättä.
Ulla-Leena Alppi
Sijaisäiti
Uusimaa 8.11. 07
Poltetta
”Kulttuuri on yhteiskunnallinen voimavara, jonka sosiaalinen, taloudellinen ja sivistyksellinen painoarvo yhteiskunnassa kasvaa. Kunnalliset kulttuuripalvelut edistävät asukkaiden hyvinvointia ja identiteetin rakentumista. Kulttuurin merkitys terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien, kuten syrjäytymisen ehkäisijänä on merkittävä. Elävä ja toimiva kulttuuri pitää lisäksi yllä alueellista elinvoimaisuutta”.
Näin todetaan Porvoon kaupungin kulttuuriohjelmassa Matkalla, ja näinhän se on. Kulttuurin merkitys ja vaikutukset arkeemme ovat kokonaisvaltaisia. Ilman niitä nälkiintyisimme henkisesti. Onkin suuri ihmetyksen aihe, että kulttuurin tärkeyttä ja etenkin sen tekijöiden elämisen edellytyksiä ei vieläkään oikein tunnuta ymmärtävän. Taidetta voi syntyä kutsumuksesta, mutta kutsumusta ei voi syödä. Taiteilijapalkasta ei silti enää kovinkaan moni puhu.
Design-johtaja Lisa Sounio päinvastoin kritisoi hiljakkoin jopa suomalaista taiteen apurahajärjestelmää. Hänen mukaansa ” toiset maksavat ja toiset vain taiteilevat ”. Mistä muusta tehtävästä tai ammatista voitaisiin sanoa noin! Miltä kuulostaisi esim. tämä: Toiset maksavat ja toiset vain opettavat. Tai hitsaavat.
Opettajan tehtävä on opettaa, hitsaajan hitsata. Taiteilijan tehtävä on taiteilla, tehdä taidetta. Mieluiten taiteilija ottaisi siitä ihan oikean palkan, kuten muutkin työtä tekevät. Eihän se sen kummallisempaa ole. Silti niin Sounion kuin monien muidenkin lääke taiteilijoiden toimeentulohuoliin on se, että heidän tulisi verkostoitua enemmän bisnesmaailman kanssa, ymmärtää markkinavoimien lainalaisuudet. Sopii kysyä, kuten Anna Paju kysyy lehtikolumnissaan: Minkähänlaista taidetta markkinavoimien laeilla syntyisi? Olisiko Aleksis Kivi mahtunut Sounion brändiajatteluun? Entä elämänsä aikana yhden taulun myynyt Vincent van Gogh?
Taiteen ja kulttuurin ilmaisun vapaus on sen henkinen elinehto. Toinen asia on se, että yhä kovemmaksi käyneessä todellisuudessa luovien alojen työn tekijöidenkin on järkevää verkostoitua. Porvoossa onkin käynnistynyt projekti nimeltään POLTE, ( Porvoon kaupungin ja Itä-Uudenmaan aluekeskusohjelman kehityshanke), jonka tavoitteena on kehittää luovien alojen ammattilaisten asemaa ja toimintaedellytyksiä. Toivottavasti POLTE pystyy edistämään myös luovuuden arvostusta siten, ettei taiteen ja kulttuurin ajateltaisi olevan voita leivän päällä, vaan itse leipää, jota ei voi odottaa tehtävän ilmaiseksi.
POLTE on osa kulttuuripoliittista ohjelmaamme, mutta tietenkin kulttuuriohjelma kokonaisuudessaan tukee taiteilijoiden ja muiden luovien alojen toimijoiden tilannetta, mikäli sen monipuoliset tavoitteet edes osittain toteutuvat. Siihen tarvitaan kulttuuripoltetta. Mutta myös rahaa.
Perhehoitolehti 5 / 2007
New York
Istun rannalla lukemassa kirjaa. Jonkin matkan päässä Markku maalaa akvarellia. Hän ei ole tehnyt sitä vuosiin. Edellinen yritys palata kuvataiteen pariin kariutui tyttömme juuri alkaneeseen murrosikään. Se vei kaikki voimat ja vähän enemmänkin. Mutta nyt kriisivuosista toipuminen on alkanut; siitä kiinnostus maalaamiseenkin kertoo.
Markku ei ole aikaisemmin tehnyt maalauksia luonnosta. Nyt hän maalaa isoa kiveä veden rajassa. Ison kiven päällä on pieni kivi, sen muoto muistuttaa hiukan sydäntä. Kivi on sama, jonka päällä tyttömme pienenä leikki kotileikkejään, valmisti kahdentoista ruokalajin päivällisiä kaisloista, kävyistä, hiekasta, koivun lehdistä.
Säpsähdän kirjani maailmoista kun kuulen yht´äkkiä Markun latelevan voimasanoja. Mitä nyt? Lasken kirjan käsistäni ja kävelen muutamat askeleet maalaustelineen luo. ” No totta kai, niinhän se totta kai on!” Markku siunailee, enkä ymmärrä vieläkään mitään. Sitten saan selityksen. Markku on ihmetellyt miksi hänen on pakko maalata pienestä kivestä ison kiven päällä hehkuvan punainen. Pieni sydänkivi on tyttömme! Markku maalaa isyyttään, suhdettaan tyttöön. Käsittelee elettyä.
Pala nousee kurkkuuni. On syntymäpäiväni, ja olen jo lahjani saanut. Nyt koen saavani lahjan, jota ihanampaa en voisi kuvitella.Tämä tapahtui toissa kesänä. Maalauksia mökkisaaremme kivistä, puista, merestä kaiken ympärillä syntyi useita, ja päättyneenä kesänä lisää saman verran. Markun ystävä sattui näkemään työt ja ehdotti saman tien näyttelyä galleriassa, jonka tiesi sopivaksi paikaksi näille maalauksille.
Näyttely toteutuikin kesän kallistuessa syksyyn. Kaksitoista isokokoista, hienoa akvarellia. Markun kuvallinen päiväkirja siitä miten ensin oli rakkaus, miten se oli koetuksella tytön murrosikävuosina, miten hän uupui ja menetti hetkittäin jopa elämänhalunsa, ja miten kiintymys ja rakkaus kasvoi uudelleen. Aivan havainnollisesti Markku oli kokenut sen tytön ja hänen yhteisellä New Yorkin matkalla kaksi vuotta sitten. Siellä hän näki, että tyttö katsoi suoraan kohti, että yhteys on todellinen, että keskinäisen luottamuksen mahdollisuus jälleen on. New York - uusi satama. Siitä tuli tämän luontoaiheisen näyttelyn nimi.
Avajaisiin kutsuttiin ainoastaan ystäviämme, heistäkin monet sijais- ja adoptiovanhempia tai muutoin lastensuojelun parissa eläviä. Markku esitteli jokaisen akvarellin, teki syväsukelluksen omaan lapsuuteensa, riittämättömyyden tunteisiinsa isänä tässä vaativassa vanhemmuudessa, rakkauden hiipumiseen ja uudelleen löytymiseen. Pitkän myrskyn jälkeen, Sulavaa kiveä, Ensimmäiset siivet, Vanha haava, Aurinko täyttää maljan - akvarellien nimiä, jotka eivät ehkä aukeaisikaan ilman selittäviä sanoja. Niistä syntyi koskettava kertomus, ja sen jälkeen kyyneleitä jokaisen kuulijan silmissä, lämpimiä halauksia, jakamista, lisääntyvää ymmärrystä. Kaikkea tätä oli New York.
Sen ehdoton kohokohta oli hetki, jolloin Tampereelle muuttanut yhdeksäntoistavuotiaamme tupsahti näyttelytilaan tyttöystävänsä kanssa. Jotakin, jota on mahdoton kuvailla sanoin tapahtui kun leiskuvanpunaisten hiusten kehystämät tutut kasvot ilmestyivät oviaukkoon, poimivat tilasta parhaillaan Antti-poikansa kanssa juttelevan Markun. Tyttö käveli suoraan Markun luo, halasi kunnolla, arkailematta ja ojensi kauniin gerberakimpun ja kortin. Kortissa hehkui punainen sydän. Näinkö oikein, oliko tytön halauksessa ripaus viestiä vieressä olevalle Antille: on tää munkin isäni! Todisteluun ei pitäisi olla mitään syytä. Lapsen tunteissa voi silti olla niin.
Ennakkoon olimme tytölle kertoneet, että Markku on maalannut akvarellit ajatellen häntä. Hiukan jännittyneenä seurasin tytön reagointia, kun Markku teki esittelykierroksen uudelleen. Tietenkin ikätasoisesti, mutta rehellisesti ja avoimesti. Vähän tyttöä ujostutti, mutta näin selvästi, että hän oli hyvillään ja liikuttunutkin. Kierroksen jälkeen kysyin mistä maalauksesta hän pitää eniten. Punainen pää kääntyi heti kohti sydänkiveä, ja pienen epäröinnin jälkeen se oli hänen valintansa.
Sanomattakin on selvää, ettei näitä maalauksia voitu myydä vieraille näyttelyssä kävijöille. Eikä kaikkia edes ystäville. Kuvat ovat osa isyysmatkaa, joka jatkuu. Satamaanhan ei tarvitse jäädä. Se voi olla levähdyspaikka, josta lähdetään kohti uusia, nuoren aikuisuuden mukanaan tuomia seikkailuja.
Ulla-Leena Alppi
Pippuri 3-4 / 2007
( Vasemmistonaisten verkostolehti )
Viileän veden kutsu
Vasemmistonaisten kurssilla pyrimme lisäämään itsetuntemustamme ja samalla ymmärrystämme maailmasta tarinoiden kautta. Viikonlopun aikana olen kuullut kiintoisia luentoja, ollut osallisena hienossa sosiodraamassa, oivaltanut uutta. Seitsemäntoista naisen kesken on hyvä tunnelma ja olemme jo käyneet monia antoisia keskusteluja.
Kaikesta tästä huolimatta jo puolivälissä viikonloppua tiedän, että kaikkein vahvimmin olen kokenut kohtaamiset viileän joen kanssa. Tummana virtaavaan jokeen täytyy päästä saunottaessa, aamulla ennen kahvin juontia, keskiyöllä kuutamossa, lyhyillä tauoilla ohjelman lomassa.
Musta, viileä vesi lumoaa minut aina, ja ihan erityisesti rakastan virtaavaa vettä, eteenpäin matkaavaa jokea. Tässä joessa lumousta lisää vieressä kohiseva koski. Myös se, että metsän eläimet ilmestyvät silloin tällöin sammuttamaan janoaan joessa, kuten paikkakuntalaisilta kuulen.
Laskeutuessani veteen kuutamossa toivon näkeväni vastarannalla suden. En näe, mutta kuvittelen sen sinne. Hitaasti liuún joitakin metrejä sutta kohti, ja ajatuksissani puhuttelen takaa-ajettua takkuturkkia, joka yrittää elää ja säilyä hengissä lajinsa mukaisesti, kuten meistä jokainen. Susi tuntuu juuri nyt erityisen tuttavalliselta hahmolta sen vuoksi, että Tutta on luennossaan puhunut Clarissa Pinkola-Estesin kirjasta Women who run with the wolves. Kirjan mukaan terveet sudet ja naiset muistuttavat toisiaan. Molempia uhataan ja takaa ajetaan, ja uhkaajat saavat aina osakseen enemmän ymmärrystä kuin uhatut.
Minulla on kuitenkin kaikkea muuta kuin uhattu olo. Olen ihanasti juopunut joesta. Viileä polte iholla tuntuu uskomattoman hyvää tekevältä. Vedestä noustua olo on kevyt, mutta kaipaan jo takaisin mustuuteen. Solahdan sinne uudelleen selkä edellä. Näen taivaan, kuun ja yötähden. Voi miten vilpittömältä se näyttää.
Mikä tässä on niin ihanaa, mitä minussa tapahtuu. Miksi lämpimät vedet eivät houkuttele kuten viileät. Miksi rakastan kylmää, minä, joka olen lämmin. Liittyykö tähän jonkinlainen itsensä voittaminen, omien rajojen etsiminen. Kurssilla olemme puhuneet myös animuksesta, naisen miehisestä puolesta. Sitäkö tämä on, miekan esiin nostamista. Monethan pitävät rohkeana kylmään veteen menemistä.
En ajattele niin. Kyse ei ole uskalluksesta, vaan tarpeesta. Läheisemmältä tuntuu ajatus siitä, että tämä on oma tapani meditoida. Uinti kylmässä vedessä on hyvin fyysinen kokemus, mutta se on enemmänkin. Se on eheyttävää, ehdottomasti meditatiivista, ravitsee myös sisäisesti jollain selittämättömällä tavalla. Pinkola-Estes sanoo, että rakkaus mereen ja metsään on tarina. Eivät nekään aukea selittämällä. Ne on koettava.
Uusimaa 3.11. 2007
Yhteinen on tärkeintä
Koiran aamulenkillä Veckjärvellä erotan jo kaukaa taaperoryhmän, koska heidät on puettu fosforin hohtoisiin liikenneturvaliiveihin. Mukana olevat hoitajat näyttävät keräävän muovipusseihin roskia tien vierustoilta. Ympäristökasvatus siis ilmeisesti käynnissä.
Kun tulemme kohdalle katsovat fosforipukuiset erittäin kiinnostuneina isoa mustaa koiraa vierelläni. Pienen pojan tekee selvästi mieli taputtaa sitä, mutta hän unohtaa aikomuksensa, koska on niin tohkeissaan omasta asiastaan. ” Me kelätään lotkia”, hän selvittää. Ainakin viisi pientä ihmistä ilmoittaa minulle kuorona saman asian. ” Me kerätään roskia! ” He ovat innoissaan, tietävät olevansa tärkeällä asialla.
Lapsissa kaikkein riipaisevinta ja ihaninta onkin se, että niin pienet asiat riittävät tekemään onnellisiksi. Heidän ilonsa on tarttuvaa. Jokin aika sitten kirjoitin tällä palstalla kirjastossa kohtaamastani päiväkotiryhmästä. Silloinkin pohdin sitä millainen onni lapsille on päästä osalliseksi asioista, joiden varassa sivistys- ja hyvinvointiyhteiskunta elää. Erityisen tärkeää se on niille lapsille, joista ei kotona jakseta tai pystytä huolehtimaan, joille vanhemmat eivät jaksa opettaa vaikkapa sitä, että roskat laitetaan roskalaatikkoon, ja että yhteistä ympäristöä pitää hoitaa erityisellä huolella.
On paljon aikuisia, joille itselleenkään tämä ei ole selvä asia. Omissakin naapurustoissa on joskus asunut ihmisiä, joiden mielestä omakotitalojen keskellä oleva puistikko on oiva paikka erilaiselle rakennusjätteelle, puutarharoskalle, melkein mille tahansa ylijäämätavaralle, jolle ei enää ole tilaa vinteissä ja kellareissa, tai jotka rumentaisivat liikaa omaa pihapiiriä. Yhtään harvinaista ei ole sekään, että metsikköjen laidoille hylätään autonromuja ja polkupyörän raatoja. On aikuisia, joiden mielestä keikka kaatopaikalle tai romuttamolle olisi liian iso ponnistus, ja sen vuoksi kaatopaikkoja syntyy pihapiirien lähelle.
Ei olekaan mikään ihme, että ympäristö myös laajemmassa merkityksessä on katastrofin partaalla ja ilmastonmuutos aikamme vakavin turvallisuusuhka. Asia on ajankohtaistunut Porvoon seudullakin Backakseen kaavaillun lentokentän vuoksi. Onneksi aika moni jo nykyisin on sitä mieltä, ettei ilmassa matkustamista ja sen edellytyksiä tule lisätä, vaan vähentää. Jotkut tosin sanovat tätä näkemystä epärealistiseksi. Heiltä jää huomaamatta oma katteeton idealisminsa, usko siihen, että maapallo kestää jatkuvia lisäkuormituksia.
Kaikkien aikuisten, etenkin heidän, joilla on maailmassa eniten valtaa, pitäisi muistaa se mikä saa lasten kasvot loistamaan.
Ulla-Leena Alppi
Tasa-arvolehti 3 / 2007
Fredrikan aika ja meidän
Valmistelen esitelmää kaksisataa vuotta sitten syntyneestä Fredrika Runebergista. Palailen hänen teksteihinsä ja käy kuten joskus ennenkin. Ensin tuskastun lahjakkaan kirjailijan ja kielineron alemmuudentuntoisuuteen suhteessa hänen jumaloimaansa Johan Ludvigiin. Sitten tyynnyn ja yritän nähdä Fredrikan tunnot ajassa, johon ne kuuluvat.
Jotkut ovat arvelleet Fredrika Runebergin kirjoittamisen tärkeimmäksi motiiviksi halun saada tunnustusta mieheltään. Jos olikin näin, hän joka tapauksessa osasi kirjoittaa. Ensimmäisestä historiallisesta romaanistaan Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä Fredrika Runeberg saikin loistavat arvostelut. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitettu, mutta vain neljä vuotta Boije-kirjan julkaisemisen jälkeen ilmestyi Fredikan teos Sigrid Liljeholm, joka puolestaan tyrmättiin kritiikeissä täysin.
Mitä muutaman vuoden aikana oli tapahtunut? Oliko Fredrikasta muka tullut huonompi kirjoittaja? Ei varmasti. Selitys on muualla. Rouva Boijen toinen tytär kylläkin uhmasi sovinnaisen, ylpeän äitinsä tahtoa ja avioitui aatelittoman rakastettunsa kanssa. Mutta Sigrid Liljeholm menee pitemmälle; hän osoittaa ettei avioituminen ole naisen ainoa mahdollisuus. Sigrid valitsee toisenlaisen, itsellisen elämäntavan. Tämä oli 1860-luvun kriitikoille liikaa, on veikkaukseni nyt sataneljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin.
Vaikka Fredrika Runeberg omassa elämässään pysyi hyvinkin kirjaimellisesti omalla naisen tontillaan, lähetti hän kirjoissaan erityisesti nuorille naisille niin emansipoituneita viestejä kuin tuona aikana saattoi tehdä, ylitti aikakautensa koodistoa.
Mietin mikä voisi olla tänään edistyksellisten naisten viesti tyttärilleen ja ylipäänsä nuorille naisille. Kuulin nimittäin hiljakkoin työssään paljon nuoria tapaavalta ihmiseltä hätkähdyttävän kuvauksen siitä miten nuoret miehet näkevät ikäistensä naisten ”itsenäisyyden”. Perinteisten miesten matkimisena!
Väitteen voi heti tyrmätäkin, mutta minusta se ansaitsee kyllä pysähtymisen. Kirjoitin kolmisen vuotta sitten tällä palstalla osin samasta asiasta. Kysyin näkyykö murrosikäisten tyttöjen yhä rankemmaksi käyvässä oireilussa merkkejä siitä, että kun hylätään perinteinen kiltin tytön rooli, niin tilalle otetaan kovisrooli, jota voi myös sanoa perinteiseksi miesten rooliksi. ( Jonka iso osa miehistä on hylännyt ). Arvelin, että kyse on väistämättömästä välivaiheesta; tytöt eivät voi ilman ylilyöntejä löytää uudenlaista, modernia, itsenäistä tyttöjen ja nuorten naisten roolia. Sanoin myös, että naisliikkeelle on todella iso haaste tukea tyttöjä uuden, oikeasti oman naisen tien löytämisessä - olisi paradoksaalista, jos välivaihe jäisi pysyväksi ratkaisuksi.
Fredrikan ajasta on edetty kauas, mutta provosoivasti kysyn: miten kauas - loppujen lopuksi?
Ulla-Leena Alppi
http://ullaleena.blogsome.com
Perhehoitolehti 4 / 2007
Lapset meissä
Sateisen kesän poutaisena torstaina istuskelen mökkilaiturilla ja odottelen vieraitani. Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta ja lupailee lempeitä puitteita tapaamiselle. Odotan saapuvaksi Ulvojia, sijais-ja adoptioäideistä koostuvaa naisryhmäämme. Kuuden vuoden ajan olemme kokoontuneet muutaman kerran vuodessa jakamaan, tuulettamaan, jäsentämään kokemuksiamme vaativien lastemme vanhempina. On naurettu ja itketty, ulvottu kuten susiäidit laumaansa kootessaan , opittu ja innostuttu.
Juuri nyt olemme innostuneet Marjan esittämästä ajatuksesta pitää alkuvuodesta seminaari murrosikäisten vanhemmille. Meitä itseämme ovat auttaneet ja tukeneet toistemme kokemukset - tähän tarpeeseen ryhmä syntyikin. Kun muutoinkin kaikki koulutamme, miksi emme jakaisi omakohtaisesti oppimaamme ja oivaltamaamme niille sijais-ja adoptiovanhemmille, jotka parhaillaan kannattelevat kipuilevia murrosikäisiään.
Markku tuo saareen hyväntuulisen naisjoukon ja palaa itse Vili-koiran kera mantereelle. Päivä, ilta yö ja saari ovat meidän, muitahan ei täällä elä. Kokeneen kouluttajan ottein Anja jo aloittelee terassilla alkukierrosta kun kaadan helmeilevän tervetulojuoman laseihin. Tunnelmakierroksemme venyvät tavallisesti parituntisiksi. Nyt mennään lyhyemmän kaavan mukaan, sillä tarkoitus on tehdä töitä. Kun koolla on sijoitettujen lasten 24 h-asiantuntijoita, lyhyemmilläkin tunnelmakierroksilla on taatusti mukana perustunteitten kirjo. Pelko, suru, viha, rakkaus. Läsnä ovat myös huoli, kauhu, huojennus, toivo, ilo.
Rucola-kanan aikana viipyillään vielä kuulumisissa, mutta jälkiruokaa lusikoitaessa huomaan seminaarisuunnittelun olevan täydessä vauhdissa. Pöytä tuskin ennätetään tyhjentää astioista kun Anja läväyttää auki läppiksensä ja me muut muistikirjamme. Ihan alusta meidän ei tarvitse aloittaa, päälinjat ovat jo mietityt ja paperilla. Marjan koskettavista runoista sijoitetulle tyttärelleen olemme saaneet kauniit väliotsikot. Yksi niistä kuuluu ”Onko kohdusta sydämeen pitkä matka?”
Listaamme ja tarkennamme asioita, joita seminaarissa on käsiteltävä. Mitä murrosikä on? Sijoitetun / adoptoidun lapsen murrosikä - sen erityispiirteet ja oireilut. Mitä nuori yrittää kertoa karkailulla, varastamisella, päihteiden holtittomalla käytöllä, vaarallisen seuran hakemisella, itsetuhoisuudellaan? Mitä tunteita ne meissä vanhemmissa herättivät? Miten jaksoimme ja osasimme tukea nuorta, häneenhän sattui eniten? Miten selviydyimme? Ja entä jos ei selviydy, ei nuori eikä vanhempi, mistä silloin tukea? Miten yksinäisiä nämä vanhemmuudet syvätasolla ovat, vai ovatko?
Seminaarin työnimenä ollut ”Vitun ämmät ja ihanat äidit pyykillä - sijais- ja adoptiovanhemmat murrosikäisten peilinä” tuntuu meistä jo varsin luontevalta. Pirkko ja Aira tosin toivovat nimeä vielä harkittavan, ja harkitsemmehan me. Emme halua kenenkään loukkaantuvan, mutta toisaalta luotamme kanssasisartemme ymmärrykseen. Kun nuori on sijais- tai adoptiokodissa saanut tilan tuntea kuten tuntee, on aiemmin niin ihana äiti taatusti murrosiän irtiotoissa se ”vitun ämmä”.
Hämärä alkaa laskeutua ja pehmeä kesäilta houkuttaa rantasaunalle. Sirpan lauluja ja kitaraakin pitäisi ehtiä vielä kuulla. Pohdimme kuitenkin vielä sitä miten voisimme olla kokemustemme jakamisessa niin avoimia ja henkilökohtaisia, että pystymme välittämään kuulijoille jotakin todellista, ja miten samalla turvaamme lastemme yksityisyyden kunnioittamisen. Uskomme tämän olevan mahdollista. Sitä emme kuvittele mahdolliseksi, että meidän kuuden tieto ja kokemukset olisivat kaiken kattavia. Mutta olemme valmiita jakamaan sen mitä me tunnemme ja tiedämme.
Vielä merkitään allakoihin seuraavat suunnittelukokoukset ennen kuin annamme saunan löylyjen lämmittää jäsenet ja kuivattaa kyyneleet. Niiltä ei tälläkään kertaa vältytty. Lapset meissä, me lapsissa.
Ulla-Leena Alppi
http://ullaleena.blogsome.com
Uusimaa-lehti 29.8. 07
Toinen elämä
Vuosi sitten eläkkeelle jääneeltä ystävältäni kysyttiin miten hän nyt käyttää aikansa. Tekemällä kaikkea sitä mitä tähänkin asti, paitsi ei töitä, kuului vastaus. Nyt vain kiireettömästi. On enemmän aikaa lukea, syventyä lukupiirissä antiikin historiaan, hoitaa siirtolapuutarhaa, pyöräillä, matkustella, tavata ystäviä, kokeilla uusia ruokareseptejä. Ja ovathan ne lasten lapsetkin. Kerran viikossa hän on sitoutunut hoitamaan pikkutyttöä, jonka äiti sinnittelee jaksamisensa rajoilla ja haluaisi välttää tämän toisen lapsensa huostaanoton. Entisenä sosiaalityöntekijänä ystäväni tietää miten iso merkitys niin lapselle kuin tämän äidille on yhdelläkin luotettavalla kontaktilla.
Minulla on toinenkin hiljan työelämän jättänyt ystävä. Olen ihaillut myös hänen tapaansa nauttia vapaavuosistaan ja tehdä niistä mielekkäitä lukemalla, tapaamalla naisryhmiään, vaeltamalla verkkaisesti luonnossa. Erittäin antoisaksi hän kokee vapaaehtoistyön Terho-kodin saattohoitajana. Tämä ystäväni on sanonut, ettei oikeastaan ajattele olevansa eläkkeellä. Hän elää toista elämäänsä.
Kun itse muutaman vuoden kuluttua jätän koulutustyöt ( kirjoittamista tuskin koskaan ), haluan käyttää lisääntyvän vapaa-aikani jokseenkin samankaltaisesti kuin nämä kaksi ystävääni. Teen jo nyt monia noista asioista, niiden lisäksi yhteiskunnallista työtä. Uutta tulee olemaan kiireettömyys. Se, että on täydemmin läsnä siinä missä kulloinkin on, ehtii oikeasti kuulla ja nähdä, elää kaikilla aisteillaan.
On olemassa toisenlaisiakin suhtautumisia työelämän jälkeiseen elämään. Tiedän ihmisiä, joille tyhjyyden tunne on tutuin tunne. Eikö minua enää tarvitakaan, olenko enää edes ihmisenä arvokas, kysyvät he. Jotkut haluavat pakonomaisesti täyttää kalenteriaan, melkein millä vaan, kunhan ei tarvitse kokea olemisen sietämätöntä keveyttä, tutustua siihen itseensä, jolla ei ole markkina-arvoa.
Viime viikolla kävin Itä-Uudenmaan Sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen ylläpitämän Klubitalon 5-vuotispäivillä. Ehdin viipyä vain puolisen tuntia ( niinpä niin ), mutta se mitä näin ja kuulin liikutti ja myös opetti minua. Mielenterveyskuntoutujat esittelivät toimintaansa, jolla he ylläpitävät omia vahvuuksiaan ja arjessa pärjäämistä. Monet käyvät osa-aikatyössä, useammat ovat kokonaan työelämän ulkopuolella.
Pois kävellessäni ajattelin tapaamiani kuntoutujia ja toisaalta noita ystäviäni, jotka rikastuttavat vapaavuosiaan niin monilla ihanilla asioilla. Mietin miten paljon pienemmistä aineksista kuntoutujat joutuvat synnyttämään elämänvoimansa ja -ilonsa, löytämään sisällön arjelle. Vai ovatko ne ainekset niin paljon pienempiä? Siitä en voi olla varma, eikä kannatakaan tehdä yksioikoisia johtopäätöksiä siitä mitä ei oikeasti tunne.
Itseäni tunnen sen verran, että tiedän tarvitsevani tulevaisuudessa mukavien harrastusten rinnalle jonkin vapaaehtoistyön minäkin. Avun tarve ei yhteiskunnassa vähene, pelkään.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 8.8.07
Talkooiloa
Ovenkin läpi keittiöön voi aistia vahvaa äijäenergiaa, kun laulu- ja soitinyhtye Junasta jääneet kajauttelee salin puolella omia sovituksiaan humoristisista juna-aiheisista lauluista. Tekevät maailmanympärimatkaa junalla, vuorossa Väli- Amerikka ja Meksikon pikajuna. Soittimina pianon lisäksi pyykkilauta, tiskiharja ja muuta skiflemusiikkiin kuuluvaa. Vastustamatonta, vaikka en olekaan Hankasalmelle lähtenyt Kihveli soikoon- festivaalin vuoksi. Lähdön syynä ovat hauskat talkoot, jossa voi tavata ystäviä. Ystäväpariskunnan avaraan ratamestarin taloon nimittäin syntyy aina festariviikonlopuksi Kihveli-kahvila, jonka suosio kuuluu vuosi vuodelta kasvavan. Kahvila on tupaten täynnä erityisesti Junasta jääneitten konserttien aikana, yhtenä syynä sekin, että yhtyeen taiteellinen johtaja on ratamestarin talon isäntä Kimmo Paju. Myös Marilynin ( alias Minna Sirnö) konsertit ovat suosittuja.
Kihveli-kahvilassa paiskitaankin ajoittain töitä ihan kunnolla. Raadannalta se ei silti lainkaan tunnu, koska tunnelma on mitä hilpein ja yhteistyö sujuu loistavasti. Vastuut on jaettu. Lena Paju emäntänä tietää mitä kellarista kulloinkin haetaan, mikä kakku ja torttu seuraavaksi viipaloidaan ja koristellaan. Marilyn-Minna vastaa siitä, että kahvia riittää. Ojalan Outi hoitaa tiskin takana myyntiä. Puhakan Sirpan pyöräyttää lisää korvapuusteja, minä avustan painelemalla niitä pellille ja maistelemalla taikinaa. Voileipävastaavat hoitavat omaa tehtäväänsä. Kahvikuppien tiskaamisen ja kuivaamisen kanssa meitä vuorottelee useampiakin. Neljä miestäkin eksyy, ei vaan suorastaan etsiytyy hetkittäin keittiöön ja osaa tarttua astiapyyhkeeseen tai roskapussiin, joka on kiikutettava piharoskikseen. Erilaista roudausapuakin tarvitaan - pihapiirissä tarjotaan Pensasteatterin esityksiä lapsille - ja lisäksi nämä miehemme ovat loistavia seurustelu-upseereita. Mykkyys ei tosin ole naisjoukonkaan vaivana.
Olen ollut ratamestarin talossa kylässä useita kertoja, mutta ensimmäisen kerran olen siellä Kihvelin aikaan. Siksi kai olenkin niin innostunut ja otettu talkoohengestä, joka on mahtava. Tällaista pitäisi olla enemmän! Taukojen aikana istuskellaan ”palvelusväen” portailla ja nautiskellaan kuplivasta tunnelmasta, sekä auringosta, joka ihme kyllä suostuu näyttäytymään koko viikonlopun ajan. Kahdensadan metrin päässä sijaitsevalla festarialueellakin ehditään piipahdella, ja iltaisin kahvilan sulkeuduttua tietysti konserteissakin. Eivätkä talkoot tietenkään voi päättyä muulla tavoin kuin ilta-, tai oikeastaan yönuotioille ratamestarin talon takapihalla.
En ole yrittänyt analysoida mikä talkoissa niin viehättää. Onko se yhdessä tekemisen, antamisen, kokemisen ilo. Nämä kaikki yhdessä vai jokin muu. Mutta jotakin ihmiselle sopivaa, ihmisen kokoista niissä on. Jotakin, mitä tässä ajassa kohtaa liian vähän.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoito 3 / 2007
Tärkeät sanat
Sanat ovat tärkeitä. Erityisen tärkeitä ne ovat yhteyksissä, joihin liittyy arkoja, herkkiä, kipeitä asioita. Sijaisvanhemmuudessa ja laajemminkin lastensuojelussa näitä asioita on paljon. Ei ole yhdentekevää millä tavoin asioita ilmaistaan.
Korvaani särähtää joka kerta kun kuulen jonkun puhuvan tai kirjoittavan sijaislapsesta. Eihän kukaan lapsi voi olla kenenkään sijainen! Miltäköhän ilmaisu kuulostaa sijoitetusta lapsesta? Kenen sijainen hän voi ajatella olevansa? Ketä tuuraavansa tai korvaavansa?
Sijoitettu lapsi voi asua sijaiskodissa ja me vanhemmat voimme olla sijaisvanhempia, mutta lapsi ei ole sijainen.
Toinen outo ja todellisuutta vastaamaton ilmaisu ovat sijoitetun lapsen kotilomat, joista etenkin sosiaalityöntekijöiden kuulee usein puhuvan, toki joskus sijaisvanhempienkin. Kun lapsi on asunut vaikkapa viisi tai kymmenen vuotta sijaiskodissa, tuntuu hänestä varmasti kummalliselta, kun aikuiset puhuvat kotilomista lapsen mennessä tapaamaan syntymävanhempiaan. Eikö tämä olekaan minun kotini? voi lapsi ihmetellä.
Tässä ei ole kyse sanasaivartelusta, vaan todella isosta asiasta lapsen kannalta. Juurettomuutta ja kiinnittymättömyyttä kokeneelle lapselle elämän kulmakivi on se, että hänen arjessaan on pysyvyyttä ja jatkuvuutta, että hänellä on oikeasti koti niiden ihmisten luona, joiden kanssa hän asuu. Lapsi käy syntymävanhempiensa kodissa tai äitinsä ja isänsä kodissa, jos lapsi heitä noilla nimillä kutsuu, mutta hänen kotinsa on siellä missä hän arkeaan elää.
Kotilomista puhuminen voi kuulostaa suorastaan absurdilta jos ajatellaan mistä ihmiset yleensä lähtevät kotilomille: armeijasta ja vankiloista. Sijaiskoti ei ole kumpaakaan.
Meille sijoitettu tyttö oli hyvin hämmentynyt, kun sosiaalityöntekijä vielä useiden sijaiskotivuosien jälkeenkin kyseli häneltä äidistä tarkoittaen lapsen syntymä-äitiä. Tyttö oli tottunut sanomaan minua äidiksi ja syntymä-äitiään etunimeltä. ( Tämä oli lapsen oma ratkaisu, ei meidän esittämämme toive). Tarkoittamattaan sosiaalityöntekijä tavallaan kyseenalaisti lapsen oikeuden ihan oikeaan äitiin sijaiskodissa. Nyanssit ovat tärkeitä kun kohdataan kiintymyssuhdetta rakentavia, kolhuja kokeneita lapsia. Voisivatko sosiaalityöntekijät, terapeutit, opettajat, ja muut viranomaiset kehittää omaa sensitiivisyyttään näissä tilanteissa, tutustua ja tukea kunkin lapsen tarvetta selvittää omaa elämäntilannettaan. Eihän lapsi valitse sanojaan sattumoisin; niillä hän juuri pyrkii jäsentämään todellisuuttaan.Biologiset vanhemmat on termi, joka tuskin loukkaa ketään, mutta kuulostaa omissa korvissani jotenkin tekniseltä. Itse puhun aina syntymävanhemmista, joka mielestäni ilmaisee paljon kauniimmin ja ehkä myös arvostavammin saman asian. Tämä on tietysti makukysymys.
Kummallisten termien käyttämisessä on yleensä kyse ajattelemattomuudesta ja tottumuksesta, ja juuri sen vuoksi niitä on joskus terveellistä pohtia. Olin alkuvuodesta Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa kuultavana yhtenä asiantuntijana lastensuojelulain käsittelyssä. Toin myös siellä esille kotiloma-käsitteen, koska huomasin sitä käytetyn yhdessä kohdassa lain perusteluissa. Sosiaali- ja terveysministeriön edustajan mukaan kyse oli lipsahduksesta, joka täytyy Eduskunnassa korjata. En ole ehtinyt tarkistaa asiaa, mutta toivottavasti näin tapahtui. Muitakaan tässä kritisoimiani käsitteitä ei laista löydy ja todella toivoisin etteivät ne enää laahaisi lastensuojelun käytännöissäkään.
Lapset itse ovat taitavia keksimään ja käyttämään aivan uusiakin ja persoonallisia ilmaisuja meistä vanhemmistaan. Niistä on lupa ilahtua, liikuttua, suuttua tai loukkaantua, mutta niitä on mahdotonta ja turhaa yrittää muuttaa, koska kaikki ne kuuluvat ja mahtuvat yhdessä elettyyn arkeen, kuvaavat lasten kulloistakin kehitysvaihetta.
Itse olen ollut paitsi äiti myös kaikkein rakkain äiti, maailman paras äiti, auringonkulta, tähtiloiste, pumpulisydän, toope, kyttääjä, vitun ämmä. Nykyisin Ullis. Äitienpäivinä äitikin. Näistä tärkeistä sanoista ei ole valitusoikeutta.
Ulla-Leena Alppi
http://ullaleena.blogsome.com
Uusimaa-lehti 20.6. 07
Olemisen sietämätön keveys
Kun kadulla kävelee vastaan tuttu, jota ei ole pitkään aikaan tavannut, on ensimmäinen kysymys tavallisesti ”mitä kuuluu”. Aika harvoin siihen odotetaan muuta vastausta kuin tuo mitään sanomaton ”kiitos ihan hyvää”. Sitten seuraakin nopeasti se varsinainen kysymys ”mitä teet nykyisin”.
Ihminen koetaan ja määritetään tekemisen kautta. Tärkeintä on tietää mitä ihminen tekee, joko leipätyökseen tai muutoin. Jos kysymykseen ”mitä teet” vastaisi, että ” en mitään”, tulisi kysyjälle, ja ehkä vastaajallekin, outo olo. Eihän sitä voi sietää, jos joku vain olisi. Vaikka ihminen olisi antanut jo työelämälle sen mitä voi. Olen ollut itse kuulemassa, kun kuusikymmentäviisi täyttäneeltä juuri eläkkeelle jääneeltä ihmiseltä kysyttiin, että ”mitä sinä nyt aiot tehdä”. Tämä henkilö vastasi hiukan selitellen, että ”no aion toimia Suomi-Nicaragua-seurassa aktiivisesti ja kirjoitella. Kotona pitäisi vähän remontoida ja onhan minulla yksitoista lasten lastakin …” Vastaajalla oli selvästi syyllinen olo, kun hänellä ei ollut tuon kummempaa tekemistä.
Myös kesälomaa aloittavilta ihmisiltä kysytään herkästi, että ”mitäs aiot tehdä lomalla”. Edes lomalla ei kai saisi olla tekemättä jotakin, vain olla. Aika harvoin kukaan kysyy ”miten aiot levätä kesällä”. Tai ”miten aiot olla lomalla”.
Olimme hiljakkoin perheen kanssa lyhyellä matkalla New Yorkissa. Mieheni katsoi kummissaan kun pomppasin ylös aamulla vähän jälkeen seitsemän. ” No että ehditään suorittaa tää loma”, minä vitsailin, mutta olin kyllä ihan tosissani. Kun aikaa oli vain muutama päivä, oli oltava tarkka suunnitelma siitä mitä kunakin päivänä tehdään ja katsotaan. Tuon voi vielä ymmärtää, mutta jos saman asenteen kuljettaa mukanaan normaaliin arkeen, se tosiaan on huolestuttavaa. Se kertoo juuri siitä miten ankara evankelis-luterilainen pohja ajattelussamme on. Siitä käsin on ollut varsin helppoa muokata ihmiskäsitystämme niin kapeaksi, että vain ihmisen tekeminen tuntuu merkittävältä.
Mielestäni meillä Suomessa on laajasti hyväksytty markkinatalouden ihmiskäsitys. Ihminen on arvokas kun hän on vahva, terve ja kilpailukykyinen, tehokkuuden vaatimuksille kritiikittömästi antautunut. Kuitenkin ihmisen syvin ja arvokkain ominaislaatu on inhimillisyys. Sitä yhteiskunnankin tulisi suojella ja ylläpitää. Niin kuin sanoin hiljan yhdessä puheenvuorossani, lapsi syntyy maailmaan kasvaakseen ja kehittyäkseen, solmiakseen ihmissuhteita, tehdäkseen aikanaan ja aikansa työtä, - elääkseen ainutkertaista elämäänsä. Hän ei synny sen vuoksi, että bruttokansantuote ja kilpailukyky kasvaisivat tai etteivät pörssikurssit romahtaisi.
Talous tulisikin palauttaa omalle välinearvopaikalleen. Sen tulisi palvella ihmisiä, ei toisin päin. Jos emme määrittelisi itseämme ja toisiamme tehokkuutta palvovan ihmiskäsityksen kautta, osaisimme toisiamme tavatessa kysyä oikeasti, ”mitä sinulle kuuluu”. Todennäköisesti emme silloin pelkästään tapaisi vaan myös kohtaisimme.
Ulla-Leena Alppi
http://ullaleena.blogsome.com
Kirjaesittely Sosiaaliturva-lehdessä 9-10 / 2007
Lapsen kanssa – olennaista etsimässä
Artikkelikokoelma Minun Elämäni- projektin työstä 2003 – 2006
Toim. Kaisa Tervonen-Arnkil
Pelastakaa lapset / 2007
Lasten piirroksilla elävöitetty kirja on mielenkiintoinen yhteenveto Pelastakaa lasten ( PELA ) kehittämisprojektista, jonka avulla PELA on halunnut kehittää uusia palveluita lastensuojelun muuttuviin tarpeisiin. Projektin eri osa-alueet esitellään käytännönläheisesti ja selkokielisesti. Lukija saa havainnollisen käsityksen siitä mitä PELA:n projektissa on tehty ja millaisia tavoitteita lastensuojelutyön kehittämiselle siellä asetetaan.
Lähtöoletuksena teksteissä ilmeisesti on, että lukija tietää jo varsin paljon lastensuojelusta. Perusasioista tietoa tarvitseva joutuu etsimään muita tietolähteitä. Ensimmäisenä projektin osa-alueista psykologi ja projektin johtaja Kaisa Tervonen-Arnkil esittelee konsultaatiopalvelut, joita annetaan mm. lasten ja lastensuojelun parissa työskenteleville, sekä sijais-adoptio- ja tukiperheille. Konsultaatiolla tarkoitetaan 1-5 keskustelukertaa lasten hyväksi ja se voi olla myös ohjausta ja neuvontaa. Konsultaation lisäksi palvelu voi olla työnohjausta. Konsultaatio voidaan toteuttaa myös videoneuvottelulaitteiden avulla. Tämä tekniikka havaitaan hyväksi projektin muillakin osa-alueilla, mm. lasten kanssa työskenneltäessä.
Tervonen-Arnkil analysoi kiinnostavasti lastensuojelutyön rakenteellisia pulmia, joita ei aktiivisesti ole edes pyritty korjaamaan. Lasten pahoinvoinnin todellisuus on rankkaa paitsi lapsille, myös työntekijöille . ”Vaikeissa lastensuojeluasioissa kärjistyy avuttomuus ja haluttomuus toimia… Ongelmista syytetään, syyllistetään ja syyllistytään, mutta lapsi odottaa apua turhaan tai saa sitä liian myöhään”.
Myös tutkittua tietoa on liian vähän. Lasten pahoinvointi on aikuisillekin ahdistavaa, siksikö sitä ei tutkita riittävästi, Tervonen-Arnkil kysyy. Voimavarat työhön ovat auttamatta liian vähäiset. Yhtä työntekijää kohti on liian monta asiakasta, lastenkodeissakin lapsiryhmät ovat liian suuria. Rakenteellista pahoinvointia on paljon.
Yksi projektin tärkeistä osa-alueista on lapsen ja perheen tukeminen perhehoidossa. Sosiaalityöntekijä Kaarina Pasanen kirjoittaa perhehoidon intensiivisestä ja porrastetusta tuesta. PELA:ssa on kehitetty sijoitusprosessiin työskentelymalli, jossa olennaista on se, että jokainen vaihe lapsen asiakkuuden alkamisesta lähtien tehdään huolellisesti, ja lapsilähtöisesti. Malli on hyvä ja sen soisi siirtyvän myös kuntien käytännöksi. Se kuitenkin edellyttäisi huomattavasti enemmän työntekijöitä. ( Ensi vuoden alusta voimaan tuleva uusi lastensuojelulaki edellyttääkin lisäresursseja, mutta ei turvaa niitä). Pasanen kirjoittaa perustellusti, että lastensuojelussa ei voida puhua laadukkaasta työstä, ellei siihen ole aikaa.
.
Mielenkiintoisia alueita kehittämisprojektissa ovat myös terapiapalvelut, jotka PELA:ssa saatiin luotua monipuolisiksi ja pysyviksi rakenteiksi, adoption alku- ja jälkipalvelut, sekä ulkomailta adoptoitujen lasten vertaisryhmät, joista saadut kokemukset ovat rohkaisevia. Lopuksi yhteiskuntatieteiden tohtori Marjo Kuronen pohtii omassa artikkelissaan erilaisten kehittämishankkeiden mielekkyyttä yleisesti. Erityisesti sosiaalityön kenttä näyttäytyy melkoisena hankeviidakkona, joka vie voimavaroja ns. normaalilta sosiaalityöltä. Haasteena onkin se miten hankkeissa saatu tieto ja kokemus kanavoituisi ja vakiintuisi arjen pysyviksi käytännöiksi. Ongelmaksi voi esim. lastensuojelutyössä muodostua se, että kehittämistyö torjutaan arjen kiireeseen vedoten. Arki on riittävän kuormittavaa ilman uusien käytäntöjen opetteluakin. Kuronen viittaa tässä tutkija Sointu Möllerin havaintoihin. Möller on kutsunut tätä muutosvastarintaa ”pimeänpuolitodellisuudeksi”. Toisaalta hän on nähnyt myös lastensuojelun ”päivänvalotodellisuuden”, jossa kehittämistyöhön suhtaudutaan innovatiivisesti ja innostuneesti, ja se nähdään mahdollisuutena työn laadun ja tuloksellisuuden parantamiseen.
Marjo Kurosen mielestä olisi tärkeää myös osoittaa uudenlaisista toimintamalleista saatava rahallinen hyöty. Taloudelliset säästöt ovat monesti se ainoa, tai ainakin tehokkain argumentti, jota yhteiskunnan päätöksenteossa kuullaan.
Kirjan seitsemällä kirjoittajalla on vankkaa lastensuojelutyön kokemusta ammattinsa tai tehtävänsä kautta. Sijoitettujen lasten arjen ”24 h-asiantuntijoiden”, sijaisvanhempien näkökulmaa jäin tässäkin kirjassa kaipaamaan.
Sijaisäiti, kouluttaja
Puheenvuoro Vasemmistoliiton puoluekokouksessa 15.6. 07
Lapsi syntyy maailmaan kasvaakseen ja kehittyäkseen, solmiakseen ihmissuhteita, tehdäkseen aikanaan työtä - elääkseen ainutkertaista elämäänsä. Hän ei synny sen vuoksi, että bruttokansantuote ja kilpailukyky kasvaisivat tai etteivät pörssikurssit romahtaisi.
Ihmisarvo kuitenkin määritellään yhä useammin ja kritiikittömämmin markkinatalouden ehtojen kautta. Talouden ihmiskäsitys on muodostunut osaksi yleistä todellisuudentajua. Ihminen on arvokas silloin, kun hän on vahva, terve, kilpailukykyinen, näennäisen tehokkuuden vaatimuksille antautunut.
Ihmisen syvin ominaislaatu on kuitenkin inhimillisyys. Se on arvo, jota yhteiskunnan tulisi suojella ja ylläpitää. Talous on väline, jonka avulla tulisi aikaansaada rakenteita, joissa ihmiset voivat elää tyydyttävää elämää, kokea osallisuutta riippumatta siitä onko sairas vai terve, heikko tai vahva, avuton vai toimintakykyinen.
Pidän järkyttävänä sitä miten kattavasti käsitys jatkuvan talouskasvun - minkä tahansa talouskasvun - kaikkivoipaisuudesta on läpäissyt poliittisen ajattelun. Eihän kiihtyvän minkätahansakasvun ja työllisyyden sekä ihmisten riittävän toimeentulon välillä ole mitään vääjäämätöntä yhteyttä. Niissäkin tilanteissa, joissa yhteys on, se ei aina auta ihmistä, joka ei pitkään aikaan ole kelvannut yhdellekään työnantajalle. Alas poljettu itsetunto ja työkyky ei ponkaise nousuun samaan tahtiin talouden kasvukäyrien kanssa. Ihmiselämä kun ei ole suhdannebarometri.
Miten paljon todisteita tarvitaan siitä, ettei talouskasvu ilman poliittista ohjausta ja demokraattista sääntelyä johda kestävään kehitykseen. YK:n viimeisimmät tiedot napajäätiköiden sulamisvauhdista ovat hätkähdyttävät. Niin on myös tieto rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisestä.
Niin kauan kuin muistan on realismilla politiikassa tarkoitettu sitä, että kaikkien muiden kuin rikkaimpien on tingittävä tarpeistaan. Realismille olisi jo aika antaa toinen, vastuullisempi sisältö. Sen rakentamisessa vastuu on yhteinen. Samansuuruista vastuuta ei silti ole uupuneella yksinhuoltajalla tai sivulliseksi jätetyllä ihmisellä kuin on pääoman liikkeistä vastaavilla johtajilla, sekä hallituksen ministereillä ja kansanedustajilla. Heidän täytyisi tietää enemmän ja nähdä kauemmaksi. Heidän täytyisi nähdä ihmisen kestokyvyn rajat - ja toisaalta ihmisen mahdollisuudet.
Tulevaisuuden näkymät niin ihmisen kuin luonnon kannalta ovat sillä tavoin vakavat, että koko vasemmiston tulisi haastaa vallitseva talouden logiikka, ja sen perustana oleva ihmiskäsitys.
Tasa-arvolehti 2 / 2007
Lisää rahaa naisille!
Uuteen eduskuntaan tuli valituksi ennätysmäärä naisia. Hieno juttu. Toivottavasti valitut naiset tekevät aktiivisesti töitä sukupuolten tasa-arvon toteuttamiseksi. Muodollisessa tasa-arvossahan meillä Suomessa ollaan jo aika pitkällä, mutta edelleen on paljon epäkohtia esimerkiksi työelämän tasa-arvossa. Naisvaltaisten alojen, kuten sosiaali- ja terveydenhuollon ammateissa naiset työskentelevät vaativissa, hyvin kuormittavissa tehtävissä pienellä palkalla. Tämä on jo johtanut siihen, ettei noihin tehtäviin löydy riittävästi ammattitaitoista väkeä, mikä puolestaan kasaa ongelmia sosiaali- ja terveyspalvelun tarvitsijoiden keskuudessa. Tasa-arvotuposta on puhuttu jo pitkään, ja nyt se nousi yhdeksi keskeiseksi vaaliteemaksi. Hyvä niin, tasa-arvo-tupoa tarvitaan. Eduskunta ei siitä suoraan päätä, mutta kansanedustajat voivat silti tehdä paljon sen eteen, että naisten palkat paranevat. Kun kirjoitan tätä ei uutta hallitusta olla vielä muodostettu, eikä hallitusohjelmaa kirjoitettu. Mutta jos uusi hallitus aikoo olla hitusenkaan uskottava, sisältää sen ohjelma selkeät tavoitteet naisten aseman parantamiseksi työelämässä. Jään odottamaan, ja niin taatusti moni muukin.
Eduskuntaan jäi myös valitsematta paljon naisia, jotka tekivät hyvän, asiapitoisen kampanjan, ovat fiksuja ja olisivat ansainneet tulla valituiksi yhteiskunnallisten näyttöjensä perusteella. Näiden naisten ongelmana oli raha, sen puute. Kun vaalikampanjat nykyisin vaativat yhä enemmän näkyvyyttä mediassa, on tilanne käynyt todella epätasa-arvoiseksi ehdokkaiden kesken. On rikkaampia puolueita ja köyhempiä puolueita. Lisäksi puolueiden sisällä naiset yleensä ovat ne, joille ei kampanjarahaa heru.
Jo ensi vuonna ovat edessä seuraavat vaalit. Naisten eri puolueissa pitäisi nopeasti yhdistää voimansa ja vaatia toimenpiteitä, joilla turvattaisiin sukupuolten tasa-arvo jo kuntavaalien vaalirahoituksessa. En osaa sanoa mitä ne toimenpiteet voisivat olla, mutta niitä pitäisi alkaa pohtia viivyttelemättä. Voisiko aloittaa siitä, että naisjärjestöjen osuus puoluetuesta olisi tuntuvasti nykyistä suurempi? Tai että puolueissa perustettaisiin TASA-ARVO-VARA ( tasa-arvovaalirahasto), johon alettaisiin kerätä erityistä naisten vaalikassaa? Mitä Tasa-arvoasiain neuvottelukunta voi tässä tehdä? Entä NYTKIS? Jotakin täytyy tehdä, jotta myös vähävaraiset naiset voivat saada vaaleissa näkyvyyttä.
Tähän liittyy myös vaali vaalilta lisääntynyt pinnallisuus. On varmaan suurta idealismia toivoa, että vaaleissa tulisivat valituiksi ehdokkaat, jotka ovat ansioituneet yhteiskunnallisessa toiminnassa, ja että nk. pintajulkisuudessa tunnetuksi tulleiden valinnat olisi ohimenevä ilmiö. Toki heistäkin voi tulla hyviä kansanedustajia tai valtuutettuja. Eipä vaan ole tästä liiemmin esimerkkejä. Sen sijaan on lukuisasti esimerkkejä naisista, joiden kapasiteetti riittäisi paljon pitemmälle kuin heidän rahansa.
Uusimaa 17.5. 07
Blogitusta
Kun aikanaan luin poliitikkojen ensimmäisiä julkisia päiväkirjoja eli blogeja, ihastuin niihin välittömästi. En useinkaan blogien sisällön vuoksi, vaan sen vuoksi, että ne tuntuivat hyvin avoimelta tavalta asettua ihmisten arvioitavaksi julkisissa tehtävissä. Kerta kaikkiaan demokraattista. Sittemmin blogeja ovat avanneet missä tahansa ammateissa ja tehtävissä toimivat nettikommunikoinnista innostuneet kansalaiset. Blogeista on tullut osa kirjoitettua julkista sanaa. Ymmärrän hyvin, sillä kirjoittaminen on mukavaa, ja mutkaton tapa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Hyvä on tietysti muistaa, ettei tietokoneen käyttäminen vielä ole kaikille kiinnostuneillekaan mahdollista, vaikka monille onkin.
Minä päätin aloittaa blogin pidon puolitoista vuotta sitten siirtyessäni iMac-maailmasta PC-maailmaan. Aikaa kuitenkin vierähti niin, että avasin sivuni vasta tänä Vappuna. Pari päivää aikaisemmin huomasin miettiväni hyvin kriittisesti mitä ihmettä julkisessa päiväkirjassa loppujen lopuksi voi kirjoittaa. Pitäisikö minun nyt ammattipoliitikkojen tavoin alkaa seurata juurta jaksain maailman menoa ja esittää mielipide kaikesta tärkeästä?
Ennätysnopeasti päätin ettei pidä. Minähän voin omassa blogissani kirjoittaa mistä haluan. Voin jopa vain ajatella ”ääneen”. Sivujanihan ei tarvitse avata kenenkään joka ei halua niitä lukea. Selasin kuitenkin tarkemmalla silmällä joitakin päiväkirjoja ja löysin melkoisen asia- ja tekstiviidakon. Sisällöt vaihtelevat yhteisistä asioista yksityisiin, ja tyylilajeja on yhtä monta kuin kirjoittajia. Kirjavuus vain lisääntyy, jos tutkailee blogeihin kirjoitettuja kommentteja. Onneksi en ole missään sellaisessa asemassa, joka ”velvoittaisi” minua avaamaan kommentointimahdollisuuden ja ottamaan riskin häiriköinnistä. Niin demokraattiseksi en ryhdy. Pikkukaupungissa yhteyden saa kätevästi muutoinkin, kun on asiaa.
Seikkailu blogien viidakossa on siis alkanut ja jatkuu omalla kohdallani niin pitkään kun se tuntuu mieluisalta. Liian totisesti en aio sitä ottaa. Blogini motto tai alkulause ei ole sattumoisin Tuu-tikin toteamus Muumipeikolle Tove Janssonin iki-ihanassa Taikatalvessa: ” Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi”.
http://ullaleena.blogsome.com
Uusimaa 13.5. 07
Ei kai vain ole karkausvuosi?
”Porvoo on Etelä-Suomen viihtyisin perinteitään, ympäristöään ja asukkaitaan arvostava kulttuurikaupunki. Kaupunkirakennetta ja taajamamaisia osakeskuksia on kehitetty yhtenäisiksi, viihtyisiksi ja turvallisiksi. Tieverkosto, julkinen liikenne ja kaupungin osakeskukset toimivat hyvin”. Näin ovat asiat Porvoossa vuonna 2015, mikäli kaupungin uutta strategiaa on uskominen. Strategiassa todetaan myös, että ”asukkaat ovat tyytyväisiä Porvoon kaupungin järjestämiin palveluihin”.
Ihan helppoa tavoitteen toteutumiseen uskominen ei ole, ellei kehittämistoimia aloiteta ripeästi. Etenkin Porvoon itäpuolella olevien kylien, mm. Sannaisten, Ilolan, Jakarin asukkaiden huolena on se, miten niiden elinvoimaisuus turvataan. Kyläkoulujen tulevaisuus on edelleen vaakalaudalla, tai ainakaan niiden tila- ja muihin kehittämistarpeisiin ei olla vastattu. Ilolan koulun henkilökunta sekä lasten vanhemmat ovat jälleen viime viikkoina olleet aktiivisesti ja perustellusti muistuttamassa lupauksista uudesta koulurakennuksesta. Pelättävissä onkin, että rakennettava ”superkouluksikin” kutsuttu Albert Edelfeltin koulu nielee loputkin koulurakentamisen voimavarat. Kun konsulttityönä valmistunut kouluverkkoselvitys, tai sen päivitys, lähitulevaisuudessa tulee kaupungin luottamuselinten käsittelyyn, on kouluratkaisuja punnittava asukkaiden tarpeiden ja demokratian lähtökohdista, kuten Porvoon strategiakin painottaa.
Toinen kylien elinvoimaisuuden kriteeri on toimiva joukkoliikenne. Tällä kriteerillä mitattuna kaupungin itäiset alueet ovat joko kuolleita tai kuolemassa. Busseja kulkee harvakseen tai ei lainkaan. Tilanne pakottaa asukkaat yksityisautoilijoiksi, mikä on väärin kuntalaisten yhdenvertaisuuden kannalta, ja tietenkin ekologisesti.
Muutin itse vajaat kaksi vuotta sitten Veckjärvelle, vajaan viiden kilometrin päähän keskustasta, ja olen joutunut huomaamaan asuvani syvällä maaseudulla. Busseja kulkee muutama päivässä, iltaisin seitsemän jälkeen ja viikonloppuisin ei ainuttakaan. Asunko todella metropolialueella, kuten kaupunkimme strategia myös väittää!
Helsingin Sanomien NYT-liitteessä oli taannoin Veckjärvellekin sopiva pilapiirros, jossa kaksi mummoa ja pappa tutkivat bussipysäkkiin kiinnitettyä aikataulua. Pappa toteaa, että ”kas tässähän tämä uusi harvennettu Tölviänperän aikataulu onkin. Onhan nyt varmasti parillisen vuoden parittoman kuukauden viides tiistai … eikä olympia- tai karkausvuosi?”
Viiden kilometrin matkan voi liikuntakykyinen ihminen vaikka kävellä tai pyöräillä, mutta kaikkihan eivät voi sitä tehdä. Etäämpänä olevissa kylissä tilanne on tietysti vielä huonompi.
Niiden asukkaat ovat kaikkien palvelujen suhteen epätasa-arvoisessa asemassa. On selvää, ettei jokaisessa kylässä voi olla omaa terveyskeskusta, työvoimatoimistoa tai kirjastoa, ja juuri sen vuoksi tarvitaan kunnolliset joukkoliikennepalvelut. Kirjasto-ja kauppa-autot ovat arvokkaita, mutta eivät tietenkään pysty palvelemaan heitä, jotka ovat täysipäiväisesti töissä. Väestö sitä paitsi vanhenee Porvoossakin, mikä lisää mm. liikennepalvelujen tarvetta.
Sekin on selvää, että mitä huonommat bussiyhteydet ovat, sitä varmemmin ne harvatkin bussit kulkevat puolityhjinä. Saman liikennöitsijän bussivuorot esim. Helsinkiin voivat olla hyvinkin kannattavia taloudellisesti, joten eikö hyvän palvelun periaatteisiin kuuluisi hyväksyä se, että osa bussivuoroista on heikommin kannattavia. Tai jos tämä on mahdotonta nykymaailmassa, on kaupungin asukkaidensa palvelijana vastattava haasteeseen ja subventoitava kustannuksia.
Kaupungin strategiassa sanotaan myös, että asukkaiden vaikuttamismahdollisuuksia on kehitetty vuoteen 2015 mennessä. Hyvä tavoite, joka sekin edellyttää konkreettisia toimia. Mielestäni kehittäminen voitaisiin aloittaa siitä, että kaupungin johto, niin me luottamushenkilöt kuin viranhaltijatkin kuulisimme ja ottaisimme vakavasti myös syrjäisempien alueiden asukkaiden tarpeet.
Ulla-Leena Alppi
Kaupunginvaltuutettu ( Vas )
Tasa-arvo-lehti 1 / 2007
Ei jätetä kaveria
Kaveria ei jätetä on sotiemme ajoilta tuttu sanonta, jota presidenttimme Tarja Halonen on korostanut monissa yhteyksissä. Suomen itsenäisyyden 90- juhlavuoden avajaisissa hän painotti myös sitä, että kaverilla tulisi ajatella myös muita kuin oman maamme kansalaisia. Mitä paremmin maailmassa voidaan, sitä paremmin myös täällä kotona. Olen samaa mieltä.
Kaikki ihmiset eivät pysty vaikuttamaan isoihin poliittisiin ratkaisuihin, silti jokainen voi tehdä jotakin. Yksi hyvä keino on tehdä jotakin niiden ihmisten hyväksi, jotka eri syistä - tavallisimmin syntymämaansa köyhyyden ja / tai väkivaltaisuuksien vuoksi - ovat joutuneet vaihtamaan kotimaata. Se on erityisesti vanhemmille ihmisille vaikeaa ja henkisesti koettelevaa. Täysin kohtuuttomaksi arki voi muodostua silloin, jos maahanmuuttajaa kohtaavat uudessa kotimaassa kielivaikeuksien ja uudenlaiseen elämään opettelemisen lisäksi torjuvat asenteet ja ennakkoluulot, jopa syrjintä. Yksi tuskallisimmista maahanmuuttajien kokemuksista on varmasti se, että myös heidän lapsiaan voidaan syrjiä tai pilkata.
Minulla onkin ehdotus, jonka toivon tavoittavan erityisesti eduskuntavaaliehdokkaat, niin naiset kuin miehet. Ottakaa vaaliteemaksenne maahanmuuttajanaisten ja lasten aseman parantaminen. Tehkää asiasta myös mediaa kiinnostava. Kilvoitelkaa siitä, kuka keksii toimivimpia tapoja tukea maahanmuuttajanaisia, kuka pystyy viemään heidän asemansa parantamisen menestyksellisesti kuntien valtuustoihin, puolueohjelmiin ja lopulta lainsäädäntöön. Politisoikaa positiivisella tavalla uusien suomalaisten tilanne, vaikuttakaa ihmisten asenteisiin - jatkakaa presidentin viestiä, jonka mukaan kaveria ei jätetä. Tehkää kaikki tämä tavalla, jossa ei asetuta maahanmuuttajien yläpuolelle, vaan mahdollisuuksien mukaan toimitaan yhdessä heidän kanssaan, heitä kuullen.
Toki maahanmuuttajamiehetkin tarvitsevat tukea, mutta ajattelen tässä toimivan vanhan tutun ajatuksen: kun nainen liikkuu, liikkuu koti, kylä, koko maailma. Kun voidaan vahvistaa maahanmuuttajanaisten itsetuntoa, heidän kokemustaan tulla hyväksytyksi ja vastaanotetuksi tasaveroisena suomalaisena, siirtyy tämä tunne varmimmin myös lapsiin, jotka ovat paljolti naisten huolenpidon piirissä. Satsauksella äiteihin uskon olevan eniten hyviä kerrannaisvaikutuksia.
Maahanmuuttajanaiset tarvitsevat riittävästi mahdollisuuksia suomen tai ruotsin kielen opetteluun, he tarvitsevat sosiaalisia verkostoja, ja tietysti myös koulutus- ja työpaikkoja. Uuden, vaikean kielen oppiminen ei käy hetkessä, joten tarvitaan myös monikielisiä perheneuvolapalveluja, sekä muita sosiaalisia tukipalveluja. Kielipalveluihin satsaaminen on erityisen tärkeää jo sen vuoksi, etteivät kieliä nopeammin oppivat lapset joudu vanhempiensa tulkiksi ja samalla kantamaan huolta asioista, jotka eivät ole lasten vastuulla.
Maahanmuuttajanaisten ja lasten asema huolestuttaa itseäni myös lastensuojelun näkökulmasta. Lastensuojelutoimien, ja niistä painavimman, huostaanottojen tarve on viime vuosina kasvanut huolestuttavasti maahanmuttajataustaisissa perheissä. Tässä ei ole edes mitään kummastelemista; monet lasten vanhemmat tosiaan joutuvat elämään kestämättömissä tilanteissa, joissa vanhemmuus helposti uupuu. Niinpä jokainen myönteinen teko, pienikin, voisi ehkäistä maahanmuuttajan syrjäytymistä ja ulkopuolisuuden kokemusta, toimia kannattelevana poijuna. Joskus voi riittää pelkkä ystävällisyys, viesti siitä, että samassa veneessä halutaan olla. Aioin jo sanoa, että suvaitsevaisuus ei maksa mitään. Mutta oikeastaan en pidä sanasta suvaitsevaisuus, sillä se viittaa siihen, että joku on jonkun toisen yläpuolella suvaitsemassa jotakin, määrittelemässä mikä sopii ja mikä ei. Parempi on puhua ihmisten tasavertaisesta kohtelusta. Yhdeksänkymmenen vuoden ikäiselle itsenäiselle kansakunnalle ja yhteiskunnalle olisi todella kunniaksi se, että ottaisimme juhlavuoden haasteeksi myös uusien suomalaisten tasavertaisen kohtaamisen.
Uusimaa 12.4. 2007
Odotuksen aika
Neljä vuodenaikaa erottuvat mielessäni kukin omanlaisikseen jaksoiksi. Kevääseen liittyy odotus, kesään lepo ja virkistäytyminen. Syksy on inspiraatioiden ja uusien aloitusten kulta-aikaa, ja talvi - niin, sitä voisi nimittää karusti suorittamisen aikakaudeksi. Silloin vain puurretaan.
Käsillä on siis odotuksen aika. Odotan lisääntyvää valoa ja luonnon heräämistä. Mustarastaan ensimmäistä laulua ja leskenlehtien puhkeamista. Odotan joidenkin projektien loppuun saattamista, mappien ja tiedostojen sulkemista. Odotan kunnostautumisen hetkeä, jolloin viitsin pestä ikkunat ja kuraisimmat matot. Kaikkein eniten odotan saarikauden alkamista.
Se alkaakin heti meren vapauduttua jäistä, keskimäärin huhtikuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Sitä lähimpään viikonloppuun ei yksikään koulutus tai kokous tai seminaari mahdu - silloin pynttäydytään toppatakkeihin ja suunnataan lokkien kirkunan säestyksellä mökkisaareen.
Näen jo mielessäni puolentoista viikon päässä olevan ensimmäisen rantautumisemme. Vene on hädin tuskin koskettanut laituria kun Vili-koira on jo rynninyt veneestä ja juossut rantaveteen. Siinä kelluu vielä jäälauttoja, joilla leikkimistä Vili rakastaa. Seuraavaksi se alkaa haukkua liiterin ovea. Sen takaa Vili tietää löytävänsä maailman ihanimman pallon, tai sen mitä siitä on jäljellä. Ruokakassien, vesikanistereiden, aggregaatin ja loputtomien nyssäköiden kantaminen saa odottaa, sillä aluksi meidän on katseltava Vilin riehakasta kevätriemua. Yksi suurimpia ilon aiheita kesäsaaressamme on nähdä miten koira nauttii saadessaan olla vapaana, pinkaista retkilleen minne mieleen juolahtaa. Ainoat vastaantulijat miehen ja minun lisäkseni ovat hiekalla pyrähtelevät västäräkit, joiden kanssa Vili harrastaa ystävällismielisiä takaa-ajoleikkejä. Lokit pysyttelevät vapaaehtoisesti kauempana.
Kun mies sytyttelee isossa tuvassa öljylämmitintä ja takkaa, lähden Vilin kanssa kevään ensimmäiselle risuttamokierrokselle. Jokin merkillinen nautinto sisältyy myrskyissä katkeilleiden, maahan pudonneiden oksien keräämiseen sytykkeiksi. Ihanimpia ovat jo hopeaisiksi kulahtaneet männyn oksat, jotka kuivuuttaan helähtävät, melkeinpä soivat kun ne heittää pärekoppaan. Silmäilen saalista aina samalla tavalla ihastuneena kuin lapsena mustikoista täyttyvää kolhiintunutta emalimukia.
Vili seurailee lähes pyhässä rituaalissani mukana ja uskoo että kyseessä on leikki; sille on aina välillä heitettävä mukana kulkevaa palloa. Kepitkin kelpaavat.
Talven jäljiltä talo lämpiää hitaasti, mutta takan äärellä kyllä tarkenee paksuissa villapaidoissa. Punaviininkin voi lämmittää, jos tahtoo. Sitten ei tarvitakaan muuta kuin kumppanin kanssa juttelua, suurten ikkunoiden takana avautuvan maiseman ihailua, takassa palavien puiden ripinää, sekä tuttua rouskutuksen ääntä, kun Vili tarraa hampaillaan putkiluuherkkuunsa.
Näin yksinkertaisia asioita odotan. Kevätonni on niissä.
Ulla-Leena Alppi
Perhehoito-lehti 2 / 2007Erityiset perheet
”Etsimme uusia sijaisperheitä. Kyseeseen tulevat tavalliset perheet, joissa ollaan lapsista kiinnostuneita, joissa ihmissuhteet ovat kunnossa ja joissa ollaan valmiita yhteistyöhön lapsen biologisen perheen kanssa.” Suurin piirtein tuon sisältöiseen lehti-ilmoitukseen me Markun kanssa aikanaan vastasimme, ja samankaltaisia ilmoitukset näyttävät edelleen olevan. Nyt neljätoista vuotta myöhemmin sanoisin, että sijaisperheeksi ryhtyvät perheet ovatkin tavallisia perheitä, mutta tavallisuus päättyy silloin, kun sijaisperheys alkaa.
Tavallisia perheitä me olemme edelleen siinä merkityksessä, että annamme lapsille perushoivaa, kuten muissakin perheissä annetaan. Huolehdimme siitä, että lapset syövät aamupuuronsa, tekevät koululäksynsä, pesevät hampaansa, leikimme heidän kanssaan kymmentä tikkua laudalla, kuljetamme muskariin ja teatteriin, leivomme yhdessä syntymäpäiväkakkua, matkustamme lämpimille rannoille, huolehdimme nukkumaanmenoajoista ja luemme miten Kaislikossa suhisee. Me lohdutamme, kun lapsi satuttaa itsensä tai on muutoin surullinen, opetamme lapsille miksi ketään ei saa lyödä ja miksi televisiosta ei katsota kaikkia ohjelmia.
Tavallisuus saattaa päättyä jo siihen, että monet noista tavallisista asioista eivät arjessa sujukaan ihan tavallisesti. Sijaiskoteihin sijoitetut lapset eivät välttämättä, etenkään ensimmäisinä vuosina, anna huolehtia itsestään, vaan torjuvat avun ja huolenpidon, ”eivät tarvitse” ketään, eivät voi ottaa vastaan lohdutusta ja kiintymystä, eivät ymmärrä rajojen suojaavaa merkitystä.
Edellä sanotun lisäksi me poikkeamme tavallisista perheistä siinä, että useat lapsistamme tarvitsevat terapiaa tai muuta erityistä huolenpitoa kotona ja koulussa, monet heistä ovat FAS- tai FAE-lapsia kehitysviivästymineen ja niistä nousevine erityistarpeineen. Lasten murrosikävaiheissa monet meistä tutustuvat koulukuraattoreiden lisäksi poliisiin, jotkut jopa yksityisetsiviin. Ja me valvomme todennäköisesti useampia öitä kuin vanhemmat nk. tavallisissa perheissä.
Kun listaan vielä lisätään se, että kotona käy sosiaalityöntekijöitä, ja että lapsilla on toisetkin vanhemmat, joista hyvin monet alkoholisteja tai narkomaaneja, aika monilla on vankilakokemustakin, niin pakko sanoa, etteivät tässä täyty ihan tavallisen perheen arjen tunnusmerkit. Sijaisvanhempina olemme paljon vaativamman, joskin tavattoman mielenkiintoisen tehtävän edessä kuin nk. tavalliset vanhemmat.
Mielenkiintoisen ja haastavan tästä vanhemmuudesta tekee sekin, että se on muiden arvioitavissa. Olen aina edustanut näkemystä, että kaiken vanhemmuuden tulisi olla avoimesti arvioitavissa. Se olisi lasten etu, ja itse asiassa voisi ehkäistä ns. lastensuojeluperheiden syntyä. Tällä hetkellähän perheiden yksityisyyden suoja, ja nimenomaan lasten vanhempien oikeudet korostuvat - ja samaan aikaan uutiset lasten pahoinvoinnista lisääntyvät. Se on räjähtämässä käsiin. Lastensuojelun tarpeessa olevien lasten määrä on huomattavasti suurempi kuin on lastensuojelun piiriin pääsevien lasten määrä. Täytyy sanoa, että sijaiskodin saaneet lapset alkavat olla todella etuoikeutetussa asemassa. Näin voi sanoa ainakin niistä lastensuojelua tarvitsevista lapsista, jotka on huostaanotettu oikea-aikaisesti, riittävän varhain vanhempien ongelmien ilmaannuttua. Tutun sijaisperheen esimurrosikäinen tytär ilmaisi asian näin:” Mä oon syntynyt kultalusikka suussa”. Noinhan ei ole kenenkään lapsen kohdalla, jonka syntymävanhemmat eivät ole pystyneet heistä huolehtimaan. Tuo on kuitenkin tämän lapsen oma kokemus, joka perustuu viivyttelemättä tehtyyn sijoitukseen. Se teki lapselle mahdolliseksi lapsuuden.
Henkilökohtaista, omassa arjessa saatua kokemusta itselläni on vain yhdestä sijoitetusta lapsesta, mutta hänen kanssaan onkin sitten harjoitettu aikamoista syvyyssukellusta. Lasten tarvitsevuudessakin on varmasti eroja; silti sanoisin oman kokemukseni perusteella ettei tässä vanhemmuudessa riitä se ihan ”tavallinen” sitoutuminen lapseen. Tarvitaan tietoista, paikoin kurinalaistakin sitoutumista. Etenkin murrosiän kriiseissä emotionaalinen liikenne on täysin yksipuolista: vanhempi antaa ja lapsi ottaa. Lisäksi vanhempien on ymmärrettävä huolehtia omasta jaksamisestaan. Tavallisessa perheessä väsynyt äiti tai isä voi sanoa lapselle, että nyt en jaksa enempää. Meidän täytyy kehittää näihinkin tilanteisiin ratkaisuja, joissa lapsi ei tunne itseään torjutuksi.
Voitaisiinkohan vähitellen tunnustaa, että sijaisvanhemmuus on vanhemmuutta, jolla on aivan oma erityislaatunsa. Tämä tunnustaminen saattaisi johtaa tuntuvampaan tukeen, jota meistä jokainen tarvitsee kanssakulkijuudessa vahingoitetun lapsen rinnalla.
Ulla-Leena Alppi
Uusimaa 7.3. 2007
Olen tyttö, ihanaa!
Otsikko on Merja Virolaisen muutama vuosi sitten ilmestyneen, Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen runokirjan nimi. Siihen on pitkä matka niistä tunnetuista runon säkeistä, jotka Kantelettaresta löytyvät: ” Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”. Jospa kyse noissa sanoissa olisi ollut vain runosta, mutta ei. Tyttölapseksi syntyminen oli vähättelyn aihe pitkään. Ei olekaan minkäänlainen ihme, että tytöt ja naiset aina viime vuosikymmenille ovat itsekin vähätelleet ja kutistaneet itseään, suostuneet olemaan se ”toinen” sukupuoli.
Muutos siihen, että tytöt ja naiset laajemmin voivat arvostaa omaa sukupuoltaan on tapahtunut vasta kahden, kolmen vuosikymmenen aikana. Muutos onkin ollut melkoinen. Enää naiset eivät vaikene seurakunnassa, eivätkä tytöt väistele poikia leikki- ja pelikentillä. Naisia on jo pitkään ollut parlamenttien ja puolueiden puheenjohtajina, ja pikkupojat kyselevät vanhemmiltaan voiko presidentti olla mieskin.
Muutos asenteissa ja käytännöissä ei ole tapahtunut noin vaan, vapaaehtoisesti. On tarvittu tuhansien ihmisten, useimmiten naisten, sinnikästä työtä, jonka seurauksena meillä ovat lait sukupuolten tasa-arvosta ja kiintiöistä, sekä lukuisa joukko muita säädöksiä ja sopimuksia, joilla tasa-arvoa on edistetty. Työ on yhä kesken. Nyt kansainvälisen naisten päivän aattona on jälleen kerran kummasteltava, miten on mahdollista, että naisten euro on yhä tuo vajaa kahdeksankymmentä senttiä. Outoa on sekin, että yhä niin pieni osa miehistä käyttää täysimääräisesti hyväkseen vanhempainvapaan, luopuu mahdollisuudesta olla lähellä lastaan. Nykyisin on toki enemmän sosiaalista isyyttä kuin sitä oli joitakin vuosikymmeniä sitten. Silti isyys edelleen on yllättävän ohutta, ja usein tätä kuulee puolusteltavan sillä, ettei isyydelle jää tilaa äitien rynnätessä hoitamaan koko vanhemmuuden. Noinkohan on? Jäävätkö isäparat sivustakatsojiksi pinnasänkyjen äärelle, kun leijonaäidit omivat vauvat?
Minua kyllä vakuuttaa ja viehättää enemmän suomalaisen miesliikkeen pioneerien Markku Böökin ja Jouko Huttusen lähtökohta, jossa he jo kaksikymmentä vuotta sitten haastoivat miehiä uudenlaiseen, läsnä olevaan isyyteen. Yhtä lailla kuin naisten on täytynyt raivata itselleen tie työelämässä ja politiikassa, on miesten otettava heille kuuluva paikka perheissä lapsensa täysivaltaisina vanhempina. Heikommassa asemassa oleminen ei ole surkuttelun paikka, vaan tekojen.
Kummallakin sukupuolella ovat omat sudenkuoppansa ja kehittymisen paikkansa, niinhän se on. Palkkakuopasta nousemista pienempi haaste meille naisille olisi valloittaa takaisin kansainvälinen naistenpäivä sen alkuperäisessä merkityksessä. Markkinahumun sijaan voisimme ottaa mieliimme kehitysmaiden pienet tytöt, joiden suurimpana haaveena olisi saada käydä koulua, oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Saada silloin tällöin vatsa täyteen ruokaa. Iloita siitä, että on syntynyt tyttäreksi juuri tälle äidille ja tälle isälle.
HE 252 / 2006 vp
Asiantuntijalausunto eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle 19.1. 2007
Arvoisat valiokunnan jäsenet
Esitys lastensuojelulaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi sisältää useita myönteisiä uudistuksia. Lapsilähtöisyyttä korostetaan, lastensuojelun suunnitelmallisuutta lisätään ja käytäntöjä selkiytetään, ennaltaehkäisevää lastensuojelua ja nk. varhaista puuttumista ongelmiin tähdennetään. Lastensuojelun eri osapuolten oikeusturvaa parannetaan.
Tärkeimpänä uudistuksena pidän lapsen edun määrittelyä ( 4 § ). Kiistat lapsen edusta tuskin lakkaavat, mutta lapsen edun avaaminen konkreettisiksi asioiksi antaa nähdäkseni lastensuojelun toimijoille tukevamman perustan lapsen etua arvioitaessa.
Epäselväksi jää se, millä tavoin kunnissa pystytään toteuttamaan uutta lakia. Esityksessä määritellään minimiresurssit lastensuojelulaitoksissa. Ne olisi tarpeen määritellä myös muussa lastensuojelutyössä; esim. miten monta asiakasperhettä yhdellä sosiaalityöntekijällä voi olla samanaikaisesti..
Suurimmat ongelmat näen pykälissä 30 ja 47.
Asiakassuunnitelma ( 30 § ).
Asiakassuunnitelma voi olla tärkeä varhaisen avun työväline. Esityksen mukaan sen tekemistä edellytetään lapselle heti lastensuojelutarpeen selvityksen jälkeen. Jotta lapsen asiakassuunnitelmalla, varhaisella avulla avohuollon keinoin, olisi tosiasiallista merkitystä, olisi asiakassuunnitelma tehtävä erillisenä myös lapsen vanhemmalle / vanhemmille jo avohuollon tukitoimien käynnistyessä, eikä vasta huostaanoton tapahduttua. Monissa kunnissa näin on jo toimittukin, mutta velvoite olisi tärkeää sisällyttää lakiin.
Kun huostaanottojen tarvetta halutaan vähentää, täytyy avohuollon toimien olla todella tukevia ja tarkoituksenmukaisia. Myös vanhempien asiakassuunnitelmassa tulisi tarkoin määritellä tavoitteet, sekä toimenpiteet, joilla niihin pyritään. Samoin olisi tärkeää arvioida aika, jonka kuluessa tavoitteet pyritään toteuttamaan, tai ainakin niissä merkittävästi edistymään. Pienten lasten kohdalla vuosi on jo liian pitkä aika elää turvattomissa olosuhteissa, ja vanhempien lasten kohdallakaan aikaa ei voisi venyttää juuri vuotta pitempään.
Tällä hetkellä auttamiskulttuuriin liittyy paljon turhaa odottelua ja tehottomuutta. Sen seurauksena tuhannet lapset joutuvat elämään olosuhteissa, joihin kukaan meistä ei jättäisi lastaan edes kymmeneksi minuutiksi.
Myös 32 §:ssä mainittu lapsen läheisverkoston kartoittaminen tulisi tehdä jo tässä vaiheessa, osana avohuollon tukitoimia, eikä vasta etsittäessä lapselle sijaishuoltopaikkaa.
Huostassapidon kesto ja lakkaaminen ( 47 § ).
Pykälän toisen momentin mukaan sosiaalityöntekijöillä on velvollisuus vuosittain asiakassuunnitelman tarkistamisen yhteydessä arvioida myös huostassapidon jatkamista tai lopettamista. Kun lisäksi lapsen syntymävanhemmilla on rajoittamaton oikeus hakea lapsen huostassapidon lopettamista, sallii lakiehdotus lapsen elämässä käytävän jatkuvan prosessoinnin siitä, missä lapsi asuu ja ketkä hänestä huolehtivat. Lapsi joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa, hänen ihmissuhteensa ja koko tulevaisuutensa ovat katkolla vuoden välein. Tämä on lapsen kehityksen kannalta mahdoton ja epäinhimillinen olotila. Tutkimuksista ja etenkin käytännöstä tiedetään lasten, erityisesti hylkäämisiä kokeneiden, jo monin tavoin vahingoitettujen lasten, tarvitsevan elämäänsä ennen muuta pysyvyyttä ja jatkuvuutta, tunnetta siitä, että hänellä on koti ja vanhemmat, jotka pitävät hänestä huolta. Sijaiskotien arjessa rakennetaan erittäin paljon juuri sen varaan, että arki olisi mahdollisimman ennakoitavaa ja siten lapsen turvallisuudentunnetta rakentavaa. Tässä kohden laki veisi pohjan ponnisteluilta sijaiskodeissa, joissa arki on muutoinkin erittäin vaativaa. Perusteluissa pysyvyyden merkitystä korostetaan, mutta lakiesitys ei sitä turvaisi.
Epävarmuudella sijoituksen jatkumisesta on merkitystä myös siihen, miten sijaisvanhemmat uskaltavat kiintyä perheessään kasvaviin lapsiin. Kuitenkin kiintymyksen ja rakastamisen kohteena oleminen on pysyvyyden tunteen rinnalla merkittävin lasta tervehdyttävä kokemus. Kouluttaessani sijaisvanhemmaksi aikovia olen nähnyt, että suurimmat epävarmuudet heillä liittyvät juuri tähän. Sijaiskodeista on jo nyt huutava pula, senkin vuoksi lain tulisi edistää realistisia mahdollisuuksia toimia lapsille turvallisena kotina. Suomessa sijaishuoltotoiminta on tällä hetkellä huomattavasti laitospainotteisempaa kuin muissa pohjoismaissa. Tilanne on lasten kannalta epätarkoituksenmukainen, ja yhteiskunnan kannalta kallis.
Pykälässä ja sen perusteluissa on painotettu sitä, että lähtökohtana on aina pidettävä 4 §:ssä määriteltyä lapsen etua ja huomioitava sijaishuollon kestoaika, lapsen ihmissuhteiden laatu, sekä lapsen mielipide.
Vaikka sosiaalityöntekijöiden ammattitaito riittäisikin tulkitsemaan pykälää oikein, ongelmaksi jää pykälän samaan momenttiin sisältyvä sosiaalityöntekijän velvoite arvioida huostassapidon jatkamisen edellytyksiä aina kun lapsen huoltaja sitä hakee. Uusikaan laki ei asettaisi lapsen huoltajille minkäänlaisia rajoituksia hakea huostassapidon lopettamista. Käytännössä he voivat käynnistää oikeusprosessin heti kun edellinen prosessi on päättynyt heille ei-toivottuun tulokseen - täysin riippumatta siitä, miten heidän oma asiakassuunnitelmansa on toteutunut.
Lakiin tulisikin lisätä selkeät säädökset siitä, miten pitkään ja millä kriteereillä lapsen syntymävanhemmat tai muut huoltajat voisivat huostaanottojen lopettamista vaatia. Huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta arvioitaessa tulisi huoltajalta edellyttää kuntoutumisesta perusteltua ja pitkäaikaista näyttöä sen lisäksi mitä pykälän kolmannessa momentissa sanotaan lapsen edun arvioimisesta.
Käytännöstä on runsaasti esimerkkejä siitä, miten kuormittavia toistuvat oikeusprosessit ovat lapsille, mutta myös sijaisvanhemmille, joilla on tunnesuhde lapseen, ja jotka elävät lähimpänä lasta.
Todennäköisesti prosessit kuormittavat ja ainakin turhauttavat myös lasten syntymävanhempia, jotka toistuvasti joutuvat saamaan ”tuomion” epäonnistuneesta vanhemmuudesta joko oikeuden kielteisenä päätöksenä, tai siten, että he lapset takaisin saatuaan joutuvat uudelleen luopumaan heistä jo lyhyen ajan kuluttua. Näinhän usein käy. On myös heitä kohtaan väärin ylläpitää odotushorisonttia, jonka mukaan arkivanhemmuuden takaisin saaminen ei edellyttäisi heiltä todellisia ja pysyviä muutoksia.
Sijoituksen aikana on tärkeää turvata lasten yhteys syntymävanhempiinsa, ellei sitä katsota lasta kuormittavaksi ja vahingoittavaksi. Käytännössä yhteydenpidon vaikeudet liittyvät enimmäkseen siihen, että syntymävanhemmat eivät eri syistä pysty yhteydenpitoon sovitulla tavalla.
Siitä, miten vahingollista lapsille on pallottelu eri kotien välillä, on aivan liikaa järkyttäviä esimerkkejä. Nämä lapset eivät pysty enää luottamaan yhteenkään aikuiseen - eikä heillä tietysti ole siihen syytäkään. Heidän itsetuntonsa on rikottu ja heidän onkin sijaiskotiin tullessaan, ja viimeistään tai uudelleen murrosiässä pakko koetella sitä, mikä heidän ihmisarvonsa on. Tämä koettelu tarkoittaa käytännössä usein epäsosiaalista tai itsetuhoista käytöstä. Lapsi laittaa käyttäytymisellään myös sijaisvanhempansa tuntemaan ne samat pelon ja kauhun tunteet, jotka lapsi itse on aikanaan joutunut kokemaan. Arjesta voi tulla tuskallista, eikä siitä aina selviydytäkään.
Vastaavasti on esimerkkejä hyvin selviytyvistä lapsista, kun heitä on autettu riittävän varhain.
Korostan vielä sitä, että ensisijainen tavoite on vähentää huostaanottojen tarvetta vahvistamalla tuntuvasti sekä ehkäisevää lastensuojelua, että yksilö- ja perhekohtaista lastensuojelua. Mikäli huostaanoton edellytykset kuitenkin täyttyvät, on huostaanotto nähtävä lapsen oikeutena. Samoin on myös sijaishuollossa nähtävä lapsen oikeus pysyvyyteen ja kasvurauhaan.
Kansan Uutisille 19.4. 07
Taisimme ymmärtää väärin …
Polemiikki-lehden 1/2007 ilmapuntarissa kysyttiin tuhannelta suomalaiselta hyvän kansanedustajaehdokkaan ominaisuuksia. Vaihtoehtoina oli kolmekymmentä erilaista luonnehdintaa. Tässä viisi eniten kannatusta saanutta luonnehdintaa: Toimii siten, että elinolot muuttuvat sosiaalisesti tasa-arvoisemmiksi. Ajaa määrätietoisesti itsen kaltaisten ihmisten / ryhmien etuja. Vastustaa kunnallisten palveluiden heikentämistä. Puolustaa vähemmistöjen asiaa. Vastustaa tiukasti hankkeita, joista on uhkaa luonnolle ja ympäristölle.
Vastaavasti viisi vähiten kannatusta saanutta ehdokkaan ominaisuutta ovat nämä: Kannattaa Suomen ja USA:n suhteiden tiivistämistä. Toimii siten, että yhteiskunta muuttuu kilpailuhakuisemmaksi. Kannattaa Suomen NATO-jäsenyyttä. Tukee julkisten palveluiden ulkoistamista yksityisten hoidettaviksi. On kielteinen homojen ja muiden vähemmistöjen oikeuksien laajentamiseen.
Korkealle ilmapuntarissa pääsivät myös rasismin ja muukalaisvihan vastustaminen, ydinvoiman vastustaminen, sekä sukupuolten tasa-arvon puolustaminen. Vaatimatonta kannatusta saaneiden joukkoon mahtuvat puolestaan ydinvoiman lisärakentamisen kannattaminen, julkisen sektorin menojen karsiminen ja kuntien lukumäärän vähentäminen oleellisesti.
Aika mielenkiintoista. Kannatuksen kärjessä olevat asiat ovat kuin suoraan vasemmiston tavoiteohjelmista, ( lukuun ottamatta kakkoskohtaa, joka on tulkinnanvarainen), kun taas vähiten kannatusta saaneet asiat löytyvät Kokoomuksen tavoitteista. Vastaavanlaisia tuloksia on saatu monissa muissakin selvityksissä ja gallupeissa. Ja kuitenkin vaalit menivät kuten menivät. Yhtälö on outo.
Vasemmistoliitto on koko lyhyen historiansa ajan hävinnyt kaikki vaalit, vaikka sen tavoitteet tosiaankin ovat perusteltuja kansalaistenkin mielissä. Toki petrattavaakin on. Olen samaa mieltä erityisesti nuorten ja naisten taholta esitetystä kritiikistä, jonka mukaan vasemmalla ei olla kunnolla ymmärretty työelämän rankkaa murrosta. Vasemmiston tulisi tarkentaa katsettaan sen suhteen missä ovat tämän ajan todelliset köyhät. Erilaiset pätkätyöt ja niukka toimeentulo ovat naisten ja nuorten arkea. Suomessa nähdään oikeasti nälkää muidenkin kuin yhteiskunnasta syrjäytyneiden ( syrjäytettyjen) parissa.
Petrattavaa meillä on myös uskottavuudessamme. Sukupuolten tasa-arvo, vähemmistöjen oikeudet ja ekologinen vastuu ovat julkilausuttuja tavoitteitamme, mutta miten syvällisesti ja tosissaan ne on sisäistetty? Olen jo yli kaksikymmentä vuotta sitten puhunut siitä, että se mikä ei ole totta arjessamme, se ei ole totta.
Kannatuksen laskulle ei ole vain yhtä selitystä. Reaalisosialismin epäonnistumisen varjot ovat pitkät. Maksamme siitä kovaa hintaa, on se sitten oikein tai väärin. Julkisuuden, ja valitettavasti yhä pinnallisemman julkisuuden ja henkilöitymisen rooli politiikassa kasvaa. Tämä on luultavasti isompi asia kuin vielä osataan ajatella. Kasvava osa julkisuudesta ei ole kiinnostunut asioista eikä asiapoliitikoista. Kuten totesimme vaalien jälkeen Sirpa Puhakan kanssa keskustellessamme: ” Me luultiin, että vaaleissa on kyse asioista, mutta taisimme ymmärtää väärin koko idean”.
Näillä asiaehdokkailla, etenkään naisilla, ei ole myöskään nykyisen vaalikampanjoinnin edellyttämiä rahamääriä käytettävissään. Kannatankin ajatusta, että jo kuntavaaleihin Vasemmistoliittoon perustettaisiin Tara, erityinen tasa-arvorahasto naisten vaalityötä varten.
Kaikkein murheellisin ja huolestuttavin asia vaalituloksessa on kuitenkin se, että peräti 32% äänioikeutetuista jätti äänestämättä. Tässä joukossa ovat köyhimmät, syrjäytyneimmät suomalaiset. He, jotka eivät koe itsellään olevan enää mitään motiivia äänestää ketään. Joukossa on paljon myös nuoria ihmisiä, nk. koulupudokkaita, jotka eivät peruskoulun suorittamisen jälkeen löydä paikkaansa yhteiskunnassa.
Näen Vasemmistoliiton tärkeimpiin tehtäviin kuuluvan rakentaa hyvin perusteltu esitys siitä, miten tulevaisuudessa parhaiten ehkäistään nuorena, monesti jo lapsena, syrjäytymistä. Tähän työhön tarvittaisiin myös sosialidemokraatit. Porvarihallitus tuskin kallistaa kuuluisaa korvaansa yhteiskunnan vähäosaisimmille, mutta näille ihmisille itselleen voisi olla merkitystä sillä, että edes joku kuulee. Toivoakin tarvitaan.
Ulla-Leena Alppi
Porvoo