Perjantaina käväisin Porvoossa asioilla ja tapaamassa 83-vuotiasta kulttuuritietäjää Eila Kalliota. Olen siis jatkanut Tulenkantajien jälkitunnelmissa. Eila nimittäin toimi 1960-luvulla Yleisradiossa 20-luvun Tulenkantajien sielun Olavi Paavolaisen työtoverina ja myös ystävystyi esimiehensä kanssa. Paavolaisen ”vaikutusta” on puolestaan se, että minä ystävystyin Eilan kanssa seitsemän vuotta sitten. Olin kirjoittanut Uusimaa-lehden kolumnissani Olavi Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhdetta käsitelleestä teatteriesityksestä, joka mielestäni oli kliseinen ja pinnallinen, onnistui tekemään kummastakin päähenkilöstään tunnistamattomia. Näin oli ollut myös Eilan mielestä. Hän soitti minulle ja tuon pitkän puhelumme jälkeen olen saanut tapaamisissamme kuulla Eilan muisteloita Paavolaisen ajan kulttuurivaikuttajista. Olavin ja Hertan lisäksi Eilan puheissa vilahtavat luontevasti sellaiset kuuluisuudet kuin Hella Wuolijoki, Eeva-Liisa Manner, Mika Waltari, Ilmari Pimiä, Tauno Palo, Markus Rautio ( Markus-setä), Elli Tompuri ja monet muut.

Eilaa on ihanaa kuunnella, koska hänen tarinoissaan on aina jokin juju, clue, ja koska ne ovat aina hyväntahtoisia. Hupaisia piirteitä niistä kyllä löytyy, mutta ei koskaan ilkeämielisiä juoruja. Monia tarinoita löytyy Eila Kallion vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Pallokaiutin, mutta ne kaikkein mielenkiintoisimmat olen kyllä kuullut kahvikupposen äärellä Cafe Gabriolessa tai Eilan kotisohvalla istuen. En arvosta ystävyyttämme pelkästään sen vuoksi, että Eila on noiden kulttuuritarinoiden aarrearkku. Arvostan ennen muuta hienoa, sydämensivistynyttä ihmistä, jonka kiinnostus myös tämän ajan ilmiöihin on valppaampaa kuin monella nuoremmalla. Ikäeromme ei muuten tule jutteluissamme mitenkään esiin. Tosin silloin tällöin innostuessaan Eila saattaa kysäistä, että ” tapasitkos sinä koskaan häntä” puhuessaan jostakin 50-luvun kulttuurivaikuttajasta, ja huomaa sitten että ” ai niin, sinähän olet sen verran nuorempi”..

Onneksi olen aina, ainakin niin kauan kuin muistan, tiennyt miten tärkeitä ystävät ovat. Sen vuoksi pidän omalta puoleltani huolta yhteyksistä, en ainoastaan odota muiden yhteydenottoa. Ystäviä onkin paljon, enkä tosiaankaan nyt puhu tuttavista tai matkan varrella kertyneistä työtovereista, joita on totta kai vielä paljon enemmän. Eräs tuttuni sanoi ettei osaa nähdä mitä eroa on hyvän tuttavan ja ystävän välillä. On siinä eroa. Molemmat ovat kyllä mukavia olemassa, mutta suhde ystävään on henkilökohtaisempi. Ystävä kutsutaan kotiin ja ystävän kanssa jaetaan asioita syvemmin.

Tällä viikolla tapaan tamperelaisia ystäviäni vuosikymmenten takaa ja onkin mielenkiintoista nähdä vieläkö ystävyys kantaa. Toinen vanhoista ystävistä oli bestikseni Johanneksen kansakoulussa ja myös kuorotoveri lapsikuoro Varpusissa. Aikanaan protestoin harmaalta kuulostavaa Varpuset- nimeä - sitä työväenliikkeen perinteistä vaatimattomuutta, miksei nyt edes Leivosia! Juuri tällä hetkellä läheisin lintu noin äänellisesti olisi kai varis…  Onneksi puheterapiani alkaa viimein huomenna.