Hurmion tyttäret
Olin säästänyt eilisiltaan viimeiset viitisenkymmentä sivua Satu Koskimiehen kirjasta Hurmion tyttäret. Jos en nyt suorastaan hurmioitunut niin joka tapauksessa nautin nuoruudesta, vapaudesta, runoudesta hurmioituneiden Tulenkantajien Katri Valan ja Elina Vaaran seurasta. Tulihan sivuilla vastaan paljon muitakin tuttuja. Lauri Viljanen, Yrjö Jylhä, Uuno Kailas, Mika Waltari. Ja tietenkin Olavi Paavolainen, Tulenkantajat-ryhmän innoittaja ja voimahahmo. Paavolainen itse asiassa tulee vastaan joka ikisessä 1920 – 60-lukujen kirjallisuutta ja kirjailijuutta käsittelevässä teoksessa.
Kirjassa edetään vuoteen 1929, jolloin Tulenkantajat on nimenä vakiintunut kuvaamaan tiettyä uudistushenkistä runoilijaryhmää, mutta jolloin ryhmän kiihkein yhteishenki jo alkaa hiipua ja runoilijat tahoillaan alkavat elää elämäänsä ja luomaan omaa kirjallista uraansa.
Katri Valan ja Elina Vaaran, hurmion tyttärien tuttavuus syntyy ja kasvaa Nuoren Voiman Liiton julkaisujen kautta ensin kirjeenvaihtoystävyydeksi ja myöhemmin myös henkilökohtaiseksi ystävyydeksi. Se ei kuitenkaan etene ilman ristiriitoja ja jännitteitä, joita synnyttävät niin runoista saadut kritiikit kuin monimutkaiset ihmissuhteet.
Satu Koskimies on toteuttanut kirjansa lapsuudesta nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen kasvavien Elinan ja Katrin vuoropuheluna ja onnistunut luomaan todentuntuisen tunnelman, jossa ainakin minä lukijana siirryin vastaansanomattomasti viime vuosisadan alun kuohuville vuosikymmenille. Koskimiehen tietolähteinä on ollut molempien runoilijoiden päiväkirjamerkintöjä ja kirjeenvaihtoa, 80- luvulle eläneen Elina Vaaran osalta myös haastatteluaineistoa. Tulenkantajista on Hurmion tyttärien lukijankin syytä tietää ennakkoon jotakin, muutoin kirjan tekstiin voi olla vaikeaa päästä sisälle.
Olavi Paavolainen on hehkuttanut sitä miten ihanaa on ollut saada elää nuoruutensa juuri toivorikkaalla 20-luvulla, jolloin taakse ovat jääneet niin maailmansota kuin ehkä vielä traumaattisempi kansalaissota. Ei koskaan enää sotia! Katseet haluttiin suunnata tulevaisuuteen. Haluttiin ajatella elämää, vapautta, runoutta, rakkautta - eikä vain ajatella, vaan hurmioitua. Niinpä on ymmärrettävää, että Satu Koskimiehen luomassa runottarien vuoropuhelussa yhteiskunnallinen ulottuvuus jää ohueksi.
Jään odottamaan jatkoa Hurmion tyttärille! Kummankin elämäkerrat olen kyllä lukenut, mutta perinteisten ulkopuolelta nähtyjen elämäkertojen tapaan ne ovat enemmän tulkitsevia kuin kuvaavia. Niistäkin saa tietoa, mutta ei välttämättä pääse mukaan elettyyn; tunnelmiin ja tunteisiin, sisäkuviin. Ehkäpä Satu Koskimiehellä jo onkin jotakin työn alla, toivottavasti.
