Työttömyyden kasvu ja vaalirahasotkut, siinä viime kuukausien uutisia hallinneet aiheet. Molemmat masentavia omalla tavallaan. Vaaliraha-asioissa minua ei yllätä se, että erinäiset tahot ovat antaneet rahaa puolueille, jonka poliittisiin pyrkimyksiin ne samaistuvat. Jossain määrin yllättävää on ollut taloudellisen tuen runsaus, sekä se ettei tuesta olla avoimesti puhuttu. Ihmisillä on oikeus tietää myös ja ehkä erityisesti siitä poliittisesta vaikuttamisesta, jota tehdään rahalla. Etenkin presidentinvaalien kohdalla  yritysmaailman tuki Sauli Niinistölle on ollut huomiotaherättävän ruhtinaallista. Tämähän pitää lukea niin, että rahapiirit Suomessa ovat tehneet kaikkensa, jotta Tarja Halosta ei oltaisi valittu enää toiselle kaudelle. Todennäköisesti yritys hänen kampeamisekseen on ollut mahtavaa jo Tarjan ensimmäisissä vaaleissa, mutta sinne astihan vaalirahakuvioita ei nyt ole selvitelty. Ainakin presidentinvaalien kohdalta voikin siis olla tyytyväinen siitä, että niissä raha ei sentään päässyt ratkaisemaan lopputulosta. Muissa vaaleissa ihmiset ovat vähän moniselkoisempien valintojen edessä ja niissä raha on saattanut vaikuttaa yllättävänkin paljon. Rahallahan ostetaan näkyvyyttä.

Pimeässä vaalirahoituksessa on todennäköisesti vasta jäävuoren huippu näkyvissä. Jos paljastuu, että esim. valtionyhtiöt ovat rahoittaneet jotakin / joitakin puolueita, ollaan jo vakavassa poliittisessa kriisissä. Silloin on mielestäni perusteltu vaatimus eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista, jota Satu Hassi esitti jo keväällä. Satun puoluetoveri, myös avoimuuden perään hehkuttanut ministeri Sinnemäki sen sijaan tukee sinnikkäästi hallitusta, jonka pääpuolueet ovat salailleet vaalirahoitustaan niin pitkään kuin se ikinä on ollut mahdollista. Nopeasti on hallituskipeys ja siirappi tarttunut.

Työttömyys ja sen ihmisille aiheuttamat vakavat ongelmat ovat tosiasia. Kun kuitenkin on jo näkyvissä merkkejä myös talouden elpymisestä, pitäisi niistä puhua paljon enemmän tiedotusvälineissä. Se lisäisi toivoa, joka on nyt tärkeää, työttömäksi joutuneille erityisen tärkeää. Se lisäisi työssäolevien uskallusta edistää työllisyyttä esimerkiksi käyttämällä palveluja ja antaisi perspektiiviä ja luottamusta yrityksen perustamista suunnitteleville. Elpymisen merkeistä ei kuitenkaan tehdä isoja uutisia ja reportaaseja, vaikka ne juuri olisivat uutisia sanan varsinaisessa merkityksessä. Uutisointia tehdään suurten yritysten näkökulmasta, niiden kannattavuusongelmista kuulemme joka päivä. Mistä löytyisivät toimittajat, jotka tekisivät tutkivaa journalismia siitä mitä kannattavuusongelmilla oikeasti tarkoitetaan. Onko se niin, että jos voitot ovat olleet tähän asti 40 % ja ovatkin nyt “vain” 30 %, niin tämä ei riitä? Tällaiseen matematiikkaan ei pienissä yrityksissä ole mitään mahdollisuuksia. Suurilla on ja niillä on myös mahdollisuuksia siirtää toimintansa halvan työvoiman maihin. Minua hämmästyttää se, ettei Suomessa vieläkään synny laajaa kriittistä keskustelua pääomavaltaisten yritysten yhteiskuntavastuusta. Tämänkin laman maksajiksi ovat joutuneet kunnat, eli kuntalaiset. Kaikkein rankimmin köyhät ihmiset, lapset ja vanhukset. On järkyttävää, ettei 90-laman virheistä opittu mitään, vaikka esimerkiksi lastensuojelussa maksetaan vieläkin tuon laman laskuja. En edes uskalla ajatella millaisessa tilanteessa lasten pahoinvoinnin kasvamisessa ollaan viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tuhansien lasten ja nuorten elämä ja tulevaisuudenusko murskataan. Samalla kuntien talousvaikeuksia kasvatetaan kun nyt ei ymmärretä satsata perheiden ja lasten auttamiseen. Hirveän murheellista. Ei ole mikään klisee kun johtavia poliitikkoja vaaditaan laskeutumaan sfääreistään tavallisten ihmisten pariin näkemään mitä arki oikeasti on. Tai mitä se myös on, miten se eroaa heidän limusiiniarjestaan.

Murheellisten ajatustenkin lomassa ei voi olla näkemättä syksyn kauneutta. Ainakin täällä Tampereen korkeudella ruska on parhaimmillaan, metsän väriloisto runsaimmillaan. Aamu-ja iltalenkit koiran kanssa ovat paitsi terveellisiä, myös visuaalisia. Useampana iltana on Markun kanssa kävelty myös Saarikorven hautausmaalle, jonne on meiltä noin viiden minuutin kävelymatka. En ole koskaan ollut varsinainen haudoilla kävijä, mutta mukavaahan se on ollut viedä isän ja äidin haudoille kotipihalta ihanasti tuoksuvia flokseja.

Viikonloppua vietämme kotosalla ja näyttää siltä, että saamme tyttären ystävänsä kera myös tänne puuhailemaan ennen ensi viikolla tapahtuvaa muuttoaan. Markun kanssa kahdestaan meillä on aina mukavaa, mutta täydelliseen kodikkuuteen kyllä tarvitaan myös lapsia ja koiria.