Kaunis syyskuinen viikonloppu. Punainen hirsitalo ja vanhojen puiden pihapiiri. Tyynenä virtaava joki ja kosken kohina. Kuusitoista vasemmistonaista syventymässä Kädetön tyttö-sadun avulla naisen sielunelämään, tekemässä sosiodraamaa, juttelemassa, hääräämässä tuvan hämärässä, lämmittämässä saunaa, pulahtelemassa suloisen viileään mustaan jokeen. Ellei tällaisista aineksista synny antoisaa kurssiviikonloppua niin sitten ei mistään.

On aina ihanaa oivaltaa uutta, mutta yhtä paljon nautin jälleen yhteisyyden tunteesta, jota koin noiden naisten kanssa. Politiikkaa ei juuri puhuttu, mutta sanomattoman hyvä pohjavire syntyy yhteisestä arvomaailmasta. Ja mikä on minulle myös tärkeää, yhteisestä keskustelukulttuurista, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista. Erityisen mukavalta tuntui sekin, että eri sukupolvia edustavat naiset kohtasivat toisensa niin luontevasti. Kolmekymppiset naiset eivät näyttäneet välittävän pätkääkään siitä, että useimmat meistä olivat heidän äitiensä ikäisiä ja monet vanhempiakin. Meillä oli yhdessä hauskaa aamuviiteen saakka.

Paluu arkeen on sekin ollut leppoisa, tässä kohtaa elämää vapaapäiviä on paljon enemmän kuin työpäiviä. Markun kanssa kävimme ostamassa Tammelan torilta tulevan talven puolukat ja samalla tsekkaamassa missä sijaitsee Kulttuurikahvila Hertta. Yhtä sun toista mielenkiintoista näyttää olevan sen ohjelmistossa. Kulttuuritarjonta muutoinkin tuntuu täällä Porvoon jälkeen ruhtinaalliselta.

Juuri nyt muuten huomaan, että on minun ja Markun kahdeskymmenes hääpäivä. Emme ole niitä sen kummemmin juhlistaneet. Merkittävämpänä me pidämme sitä keväistä päivää, jolloin meidän oli pakko kertoa toisillemme, että rakastamme. Me kun olimme yrittäneet pysyä vain ystävinä. Tuosta käänteentekevästä päivästä tuli toukokuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja sitähän juhlistimme viidenkymmenen ystävän kera. - Avioliittoa tuskin olisimme edes solmineet ellemme olisi kaksikymmentä vuotta sitten olleet adoptoimassa lasta Nicaraguasta. Kesken prosessin Nicaraguan sandinistihallitus vaihtui toiseen ja sen myötä vaihtui myös adoptiopolitiikka: ei lapsia ulkomaille. Pitkiin suomalaisiin adoptiojonoihin emme halunneet, joten päädyimme sijaisvanhemmuuteen. Maailmanpolitiikka on siis aivan suoraan ja olennaisella tavalla vaikuttanut elämäämme. Nicaragualaislapsen vanhemmuuden sijaan meistä tuli (sijais)vanhempia suomalaislapselle. Sijais-sanan laitan aina sulkuihin, minulle se on vain virallinen termi. On mahdotonta ajatella sijaistavansa ketään kun on ollut tyttärelle äiti yli kuusitoista vuotta kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa ja kun häntä rakastaa niin kuin lapsia rakastetaan.

Hääpäivä on siis jo kääntymässä iltaan. Ehkäpä me lasillisella viiniä sentään voimme skoolata. Skoolaukseen on itse asiassa vielä merkittävämpikin syy. Tytär on saanut uuden asunnon ja muuttopäivää odottaessaan touhuilee täällä. Keittiö on ahkerassa käytössä, mikä tuntuu oikein mukavalta - etenkin kun tytär näyttää kokin taitojensa lisäksi osaavan jo siivoamisen jalon taidonkin. Padat ja pannut löytävät tien astianpesukoneeseen, yli jäävät ruoat foliossa jääkaappiin. Tytön omassa huoneessa tyyli on toisenlainen, sanotaan nyt boheemi, mutta keittiö on toista maata. Kuulunee ammattiosaamiseen.