Tiistai-illan lukupiirissä me kaikki neljä olimme ihastuneita Obaman kirjaan. ( Kuten myös mieheen itseensä). Harvinaista viisautta hieman yli kolmekymppiseltä juristilta, ja miten kaunis ajattelu ja kieli. Oli tietysti myös ihanaa tavata Lenaa, Tarjaa ja Vellamoa kesätauon jälkeen. Älykkäitä, lämpimiä, huumorintajuisia, yhteiskunnallisesti tiedostavia feministejä kaikki; olen onnekas ystävieni suhteen.

Kokoonnuimme Helsingin keskustassa, jossa meillä Markun kanssa on pieni kimppakämppä kahden muun porukan kanssa. Itse asiassa kolmen, mutta päävuokralainen itse on juuri kotiutunut Etelä-Afrikan kotiinsa talvehtimaan. Lukupiirin naisten lähdettyä juttelin Markun kanssa puhelimessa ja tuntui hassulta, että minä olin hänen lapsuusmaisemassaan Helsingin Töölössä ja hän minun lapsuusmaisemassani Tampereen Lamminpäässä.

Helsingistä suunnistin asioille Porvooseen. Bussin lähestyessä toria yritin tunnistella miltä kaupunki minusta tuntuu nyt reilu kuukausi Porvoosta Tampereelle muuttamisen jälkeen. Ainahan Porvoo on tuntunut pieneltä, mikä sivumennen sanoen juuri on parasta Porvoossa. Kaikki on lähellä. Kaikkialle voi kävellä. Siihen itse ihastuin kun kaksikymmentäkaksi vuotta sitten muutimme Porvooseen Tampere / Helsinki - reissaamisen jälkeen. Valtuustovuosinani kuitenkin huomasin, että Porvoon (mies)pomoilla oli valtava tarve nähdä Porvoo “suur”-Porvoona, osana metropolialuetta, vaikka  kaupungin vahvuudet olisivat olleet nimenomaan sen pienessä koossa. Oi mitä mahdollisuuksia se olisi antanut esimerkiksi kuntademokratialle, josta tein valtuustoaloitteenkin. ( Joka löytyy edelleen näiltä sivuiltani kategoriasta Valtuusto).

Niin, kovin tutulta Porvoo tietysti myös tuntui ja bussin kaartaessa torille vilahteli verkkokalvoillani filminauhan tavoin hetkiä siellä eletyistä vuosista. Niitä kertyi paljon enemmän kuin ikinä olisimme Markun kanssa uskoneet löytäessämme mukavan talon Haikkoosta 1987. Jos me emme olisi ryhtyneet (sijais)vanhemmiksi silloin viisivuotiaalle tytölle, olisimme varmasti aikaisemmin palanneet joko Helsinkiin tai Tampereelle. Oli lapsen koulu, lapsen kaverit ja sitä rataa. Vasta kun tytär muutti 19-vuotiaana Porvoosta Tampereelle ( onneksi juuri tänne! ), koimme olevamme vapaita päättämään itsekin asuinpaikastamme. Pari vuotta meni vielä miettimisessä, olinhan sitoutunut luottamustehtäviin, mutta sitten oli vain tehtävä valintoja.

Kaikkea tätä mietin siinä Porvoon torilla ja minulla oli kyllä suuri varmuus siitä, että Tampereelle minä kuulun. Porvoonjoki ei koskaan voinut olla sitä mitä Tammerkoski minulle on. Vaikka elin Porvoossa monia hyviä vuosia, aina minä koin olevani siellä ulkoporvoolainen. Valtuustovuosinani koetin tosissani porvoolaistua ja tavallaan sitä teinkin paneutuessani porvoolaisten asioihin ja yrittäessäni vaikuttaa niihin. Silti koin ulkopuolisuutta. Ei siinä mitään surullista ollut enkä koskaan aikuisvuosinani ole tuntenut itseäni yksinäiseksi. Minullahan on ihana elämänkumppani, perhe ja paljon ystäviä. Niin vain oli. Elämämme Porvoo-vaihetta varmaan muistellaan Markun kanssa varsinkin mökkireissuillamme; Petran ja Mikaelin kanssa jaettu saarimökkimmehän säilyy itäuusmaalaisissa maisemissa.