Suomen ja maailman huonojen talousuutisten rinnalla on kuultu pari hyvääkin uutista maailmalta ja kuinka ollakaan on niiden takana jälleen Barack Obama. Hän on määrännyt uudet tiukennetut päästörajoitukset ajoneuvoille ja hän aikoo tosissaan käynnistää uudelleen neuvottelut ydinaseriisunnasta. Tavoitteena ei enempää eikä vähempää kuin ydinaseeton maailma. Kovin tuttu käsite muutaman vuosikymmenen takaa, mutta jo kauan sitten tyystin hautautunut viholliskuvien ylläpitämisen ja varusteluhankkeiden alle.

Taakse jääneiden vuosikymmenten tunnelmissa olenkin ollut viime päivinä, koska valmistaudumme Markun kanssa juhlimaan lauantaina kuudenkymmenen ikävuoden saavuttamista. Markun virallinen syntymäpäivä ehti olla jo pari kuukautta sitten ja minulla tuohon hetkeen on matkaa edessä päin saman verran. Tässä puolivälissä on aika yhteiselle Tunnustan eläneeni - juhlalle.

Pakkohan on tunnustaakin eläneensä kun katselee ruokapöytämme tällä hetkellä täyttävää valokuvien kavalkadia. Kuvista ensimmäisissä istun äitini sylissä puolen vuoden ikäisenä ja viimeisimmissä omassa sylissäni istuu lapsen lapsi. Siinä välissä on viisikymmenlukulainen lapsuuteni, yhteiskunnalliselle 70-luvulle ajoittuva nuoruus, valtuusto- ja eduskuntatyötä, elämänkumppanin löytyminen, työtä sukupuolten tasa-arvoliikkeessä ja naisliikkeessä, kirjoittamisen maailmassa, sekä sijaisvanhemmuuden myötä lastensuojelutyössä. Ja nyt viimeisinä vuosina uudelleen kunnallispolitiikassa. 

Valtavasti on ehtinyt tapahtua. Ja tietysti paljon enemmänkin kuin kuvat voivat kertoa; kuviin on toki tallentunut vain joitakin ohi kiitäneitä hetkiä. Silti olen niiden kautta tehnyt sukelluksen kauas. Niin Markkukin omalta osaltaan ja siksi kai olemmekin juuri nyt hiukan uuvahtaneita.

Juhlan järjestäminen on silti hauskaa puuhaa. Viime päivinä on aika lailla tunnelmoitu myös musiikin kautta ja tanssittu monet tangot ja rockit, valssit ja twistit. Kaikkein mukavinta on kuitenkin ollut ajatella juhlaan saapuvia ystäviämme; ihmiset tekevät juhlan.

Tasakymmeniä täytettäessä on tietysti menneen ohella hyvä pohtia sitäkin mitä kaikkea vanheneminen tuo tullessaan. Toistaiseksi sitä ei olla kovin paljoa ehditty tai osattu pohtia, mutta sekin aika tulee. En ainakaaan nyt tunnista itsessäni minkäänlaista torjuntaa tulevan pohtimiseen. Päinvastoin minusta on kammottavaa ja hiukan säälittävääkin lukea kuusikymppisten julkkisten haastatteluja, joissa he kertovat tuntevansa itsensä edelleen ihan “teinitytöiksi” tai “nuorukaisiksi”.  Minä olen kokenut tähänastisessa elämässäni iloa, huolenpitoa, tiedonhalua, epävarmuutta, huolta, menetyksiä, syvää surua, pelkoa, kauhua, onnistumisia, arvostusta, luottamusta, onnea, toveruutta, ystävyyttä ja paljon rakkautta. En siis todellakaan voi sanoa tuntevani itseäni teinitytöksi, vaan koen olevani ikäiseni. Toinen asia on sitten se, että tämän ajan kuusikymppisyys on aika lailla toisenlaista kuin vaikkapa omien vanhempieni aikana. Ja jos ikäkriisi yllättäisi, tuskinpa hätää: minulla on monen ikäisiä ystäviä, mutta valtaosa heistä omaa ikäluokkaani, tätä ihanaa kuritonta sukupolvea. Samassa letkassa kuljetaan!