Loppuviikko samoillaan Markun kanssa Helsingissä turisteina, koska meidät on ”häädetty” kotoa pois. Tarkoittaa sitä, että kuukaudeksi pakkolomalle joutunut siskon mies ilmoitti tulevansa  mielellään tänne kotiin Vilin hoitajaksi ja tietysti samalla Tamperetta kokemaan. Myös siskoni, Vili-fani hänkin, liittyy seuraan viikonloppuna töittensä jälkeen.

Meille tämä katkos remonteista ja vähäisistä töistä sopii mainiosti. Yleensä Helsingissä käydessä on aina kiire pois sieltä, mutta nytpä saadaan nauttia kiireettömyydestä ja asettua levollisesti myös kimppakämppäämme asumaan. Minun, jolla on taipumus nopeasti organisoida ohjelmaa, pitää vaan olla tarkkana siinä etten ohjelmoi liikaa Helsingin päiviämme. Se kuitenkin on todennäköistä, että käydään Picasso-näyttelyssä, Hietaniemen hautausmaalla, parissa antikvariaatissa, Pesäpuussa ( lastensuojelujärjestö), elokuvissa. Lauantaiksi on sovittu ystävien uuden talon katselmus ja päivällinen, illaksi toisten ystävien pikatapaaminen. Ja olisihan kivaa piipahtaa jossain konsertissakin, ja lukea kämpillä vähän kirjaa, avata Markun kanssa pullo skumppaa ja skoolata Lapsille ja Markun lapsuusmaisemalle, lässähtää pienen telkkarin äärelle tuijottamaan dekkaria …

Junalla joka tapauksessa matkustamme mikä on jo sinänsä ohjelmanumero. Aikanaan kuljin melkein päivittäin Tampereen ja Helsingin väliä ja muistan matkojen olleen parasta mahdollista lukuaikaa. Luin joko eduskunnan työpapereita tai kirjoja eivätkä lukurauhaa häirinneet kännykkään huutavat ihmiset. ( Miksi muuten puhelimeen pitää kailottaa! Aika usein kailottajat ovat nuoria eikä heillä nyt uskoisi olevan kuulossa vikaa ). Junassa voi torkahdellakin tai sitten vain katsella ihmisiä ja sepittää mielessään tarinoita heistä. Junamatkoilta muistan myös monta varsin syvällistäkin keskustelua ventovieraiden kanssa. Monille ihmisille on helpompaa jutella vieraalle kuin tutulle.

Markkukin tykkää junista, mutta on siihen nähden varsin vähän niitä käyttänyt. Auton rattiin hyppääminen näyttää olevan tapa ja tottumus, vaikka Markku kiroileekin koko ajan aggressiivisemmaksi muuttuvaa yksityisautoilua. Ja vastustaa sitä ideologisesti!!

Hups, tässä kohtaa Markun teoria ja käytäntö eivät oikein kohtaa. Muutoin on sanottava Markun kunniaksi, että hän on ollut punavihreä jo kauan ennen kuin vihreydestä on puhuttu yhtään mitään ja huolehtii meidän taloudessa siitä, että kuluttajaratkaisut ovat mahdollisimman ekologisia. Energialamppuja sytytellessään hän kyllä usein lähettää kaikella ystävyydellä Hassin Satulle terveisiä, että voiskohan noista lampuista kehittää sen verran kirkkaampia, että näkis lukeakin…

On hauskaa saada Markku junamatkaseuraksi. Tiedän jo etukäteen, että hän tulee naurattamaan minua liioittelullaan ” mihin tää matkalippu laitetaan, pidetäänkö tätä lapasessa” ja niin edelleen. Matkalukemiseksi on varattu kirjat, joissa liikutaan samassa historiallisessa aikakaudessa ja osittain samojen kulttuurivaikuttajien parissa, joten ihania jutteluita syntyy taatusti. Markku on älykäs ja syvällinen, hänellä on runoilijan kieli ja lisäksi loistava huumorintaju. Niinpä pätee edelleen se mitä kirjoitin aikanaan ensimmäiseen omaan kirjaani: juttelut Markun kanssa ovat parasta mitä tiedän.

Tuleva perjantai on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Meillä sitä juhlistetaan tällä kertaa jo ennakkoon, koska perjantaina ollaan reissussa. Ihanaa on havaita, että myös kotikaupunki huomaa lasten päivän. Erinäisissä tilaisuuksissa pohditaan lapsen oikeuksia ja juuri sähköpostiin tulleesta kaupungin kulttuuritiedotteesta löydän useita tapahtumia, jotka on suunnattu vauvaikäisistä koululaisiin.

Kaikkein tärkeintä lapsen oikeuksien todesta ottamista olisi tietysti se, että lasten tarvitsemia palveluja ei kunnissa heikennettäisi laman varjolla ja siten kasvatettaisi lisää ongelmia. Juuri eilen kuulin tapauksesta, jossa alkukodissaan kaltoinkohdeltua ja sittemmin huostaanotettua lasta sysitään hoitokodista toiseen. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta lapsesta. Näin vahingoitetaan lisää jo vahingoitettua lasta ja myös rakennetaan aikapommia, joka räjähtää viimeistään murrosiässä. Miten toivonkaan, että tällaiset kertomukset olisivat jo historiaa ja me aikuiset oikeasti kantaismme meille kuuluvan vastuun.

Tampereen pääkirjastossakin osa Hella Wuolijoen teoksista löytyy vain varaston puolelta. Lainaan vankilamuistelman Enkä ollut vanki. Se on kyllä kesämökkimme kirjahyllyssäkin, mutta saareen ei ole asiaa vielä pitkään aikaan. Kierrän hyllyt eli teen uuden tutustumisen Metsoon; siitä on sentään aikaa kun olen viimeksi täällä käynyt. Keväällä tosin olin täällä sijaisvanhempien koulutustilaisuudessa, mutta näissä merkeissä olen ollut viimeksi 1980-luvulla. Käsikirjaston puolella selaan läpi Barack Obaman vaalikampanjasta tehdyn kirjan, joka on myös runsaasti kuvitettu. On sillä miehellä älyn lisäksi karismaa! Kuten on vaimollaan Michellelläkin.

Kirjastosta siirryn Hämeenpuiston toisella puolella sijaitsevaan Runokauppaan, jonka ikkunassa muuten on Markun lempirunoilijan Eeva-Liisa Mannerin punainen matkakirjoituskone. Tuolla kapistuksella hän siis on kirjoittanut muun muassa Espanjan kirjeensä vuosilta 1963 – 69, jotka Tuula Hökkä on toimittanut mielenkiintoiseksi kirjaksi Kirjoittamisen aika. 

Olen päättänyt etten osta Runokaupasta yhtä kirjaa enempää, mutta antikvaariset hyllyt ovat tietenkin ansa ja viiden runokirjan kanssa minä sieltä lopulta lähden. On Saarikoskea, Lauri Viljasta ja Ilmari Pimiää. Huh, kaikki miehiä, mutta Viljanen ja Pimiä kuuluivat Tulenkantajat-ryhmään, jonka teoksista haluan saada mahdollisimman monipuolisen kuvan ja ryhmän naisten Katri Valan ja Elina Vaaran tuotanto meillä jo on kotona.

Minä en ole nuorenakaan ollut mikään runotyttö, enkä nytkään seuraa aktiivisesti runoutta, mutta joskus on ihanaa antautua runojen maailmaan. Nyt aionkin suoda itselleni sellaisen hetken Kauppakadun pienessä bistrossa, joka näyttää rauhalliselta ja erittäin kutsuvalta. Ulkona on alkanut jo hämärtää, joten istahtaminen kynttilöin valaistuun bistroon ja kuuman glögin tilaaminen on oikein sopivaa. Itse asiassa minun pitäisi juuri nyt olla pohtimassa lapsen etua huostaanottotilanteissa sijaisvanhempien koulutustilaisuudessa, mutta senkin jouduin perumaan ääniongelman vuoksi. Näkemisongelmaa ei sentään ole ja niinpä avaan runokirjan.

Tuntuipa kotoisalta astua tänään Tampereen Työväenteatterin pieneen Kellariteatteriin, jossa 1970- ja -80-luvuilla katsoin varmaankin suurimman osan ohjelmistosta. Jälkeenpäin olen ihmetellyt miten ehdinkin eduskunta-aikoina harrastaa niin paljon teatteria, elokuvia, konsertteja, näyttelyjä, lukemista työn ohessa. En keksi muuta selitystä kuin sen, että olin pitkään perheetön, sekä sen, että käytin aikaani tehokkaasti. Teatteri, kirjat ja kaikki se muu virkisti ja stimuloi, ei suinkaan uuvuttanut.

Tänään Kellariteatterissa esitettiin Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama Pieni raha, näytelmä pienistä ihmisistä kovenevien arvojen yhteiskunnassa. Tarpeellinen puheenvuoro aikaamme, jossa välittämistä on liian vähän. Kuten Peltola sanoo, yhteisöjen sivistystasoa on kautta historian arvioitu sen mukaan miten ne kykenevät ottamaan huomioon heikoimpansa. ” Tätä yhtälöä on hämmentävää pysähtyä arvioimaan kaiken tietoviisauden ja tekniikan keskellä”.  Näyttämöllä nähtiinkin teatteria, josta puuttui kaikki raflaavuus ja viihteellisyys. Pieniä ihmisiä onnettomuuksineen ja riippuvuuksineen. Karheuksineen. Toisiaan tarvitsevina.

Näytelmän teemojen soisi olevan esillä myös näinä päivinä pidettävissä kaupunginvaltuustojen talousarviokokouksissa. Porvoossa valtuusto oli koolla tänään, minkä tiedän siksi, että sain entiseltä valtuustokollegalta tekstiviestin. Hän vitsaili miten minua mahtaakaan harmittaa kun en pääse viettämään iltaani talousarviokokouksessa. No kieltämättä ei harmita, Porvoossa poliittinen kulttuuri on jotenkin käsittämättömän arkaa ja pysähtynyttä. Tästä huolimatta arvostan kyllä erittäin paljon niitä valtuutettuja ja muita vaikuttajia, ( muun muassa tekstiviestin lähettäjää), jotka antavat aikaansa yhteisten asioiden hyväksi, oikeasti perehtyvät asioihin ja sitoutuvat hoitamaan niitä arvojensa pohjalta. Huomenna kokoontuu taas Lamminpään vasemmisto ja on mielenkiintoista kuulla tamperelaisvaltuutetuilta miten täällä talousarvio rakennetaan.

Hellahuoneella ( lukupiirimme ) meillä ovat vuorossa Hella Wuolijoen teokset. Valitsin Hellan tuotannosta sodan jälkeen kirjoitetun pienen muistelmateoksen Kajavia ja kummituksia, jonka Hella on kirjoittanut vankilassa ollessaan ja jossa hän palaa kolmenkymmenen vuoden takaisiin muistoihinsa. Kaksiosaisen kirjan ensimmäisessä puoliskossa Hella Wuolijoki kertoo sotia edeltäneistä kuukausista piilopirtissään Kukkiajärven rannalla. Hellan seurueeseen kuuluivat hänen miehensä Sulo Wuolijoki, Eino Leino, sekä renki ja piikalikka.

Ihastuttava pieni kirja. Olen lukenut aika paljon Hella Wuolijoesta, viimeksi Tuomiojan Erkin hienon kirjan Häivähdys punaista, mutta Hellan itsensä tuotanto on jäänyt vähemmälle. Kumma juttu, sillä Hellahan kirjoittaa tosi kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Olin suorastaan harmissani kun kuvaus Kukkiajärven arjesta, piilopirttiä ympäröivästä luonnosta, Hellan ja Eino Leinon keskusteluista päättyi. Olisin viihtynyt Kukkialla vaikka miten pitkään.

Parasta varmaankin oli Hella itse, hänen persoonansa. Oltakoonpa tästä kiistellystä vaikuttajanaisesta mitä mieltä hyvänsä, hänen älykkyytensä ja itsenäisyytensä hurmaa. Oikeastaan onkin hyvä, etten ole vielä lukenut montaakaan Hellan kirjaa. Nyt luen.     

Minulta on jäänyt huomaamatta mihin liittyy ja mistä on peräisin YLE:n Nenäpäivän nenäsymboliikka, mutta päivän sisältö on joka tapauksessa erinomainen. Maailmasta ei löydy toista yhtä köyhää ja aikuisten tuesta riippuvaista ihmisryhmää kuin ovat kehitysmaiden lapset, ja aivan erityisesti tyttölapset, jotka köyhyyden lisäksi joutuvat usein kokemaan seksuaalista riistoa, terveyden menetyksen ja aivan liian usein myös varhaisen kuoleman.

Kehitysmaiden lasten asemasta on nykymaailmassa jokaisen ulottuvilla runsaasti tietoa. Onkin käsittämätöntä silti edelleen törmätä näkemyksiin, jonka mukaan on haaskausta auttaa köyhien maiden ihmisiä kun Suomessakin on työttömyyttä ja köyhyyttä. Ainakaan omien havaintojeni mukaan noin ajattelevia ihmisiä ei juuri näe puolustamassa suomalaistenkaan vähäosaisten oikeuksia. Niin se ei mene ja sen(kään) vuoksi nuo näkemykset eivät ole kovin todellisuudentajuisia.

Näihin asioihin liittyy monesti toinenkin vastakkainasettelu. Monet nimittäin karsastavat kaikenlaisia hyväntekeväisyyskampanjoita ja keräyksiä sen vuoksi, että katsovat esim. kehitysavusta huolehtimisen kuuluvan valtiolle. Olen myös kuullut sanottavan, että lahjoittamalla rahaa avustuksiin rikkaiden maiden kansalaiset vain ostavat itselleen puhtaan omantunnon ja jatkavat tyytyväisinä yltäkylläisyydessään.

Ei vastuuta voikaan sysätä hyväntekeväisyyttä harrastaville järjestöille ja yksityisille ihmisille. Minustakin päävastuu on yhteiskunnalla, mukaan lukien vakavaraiset suuret yritykset. Tämän tosiasian kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriitaista sen, että apua antavat muutkin. Vaikka lahjoituksensa tekisi ”vain” huonon omantunnon vuoksi on apu yhtä arvokas sen vastaanottajalle. Ja ennen muuta: henkilökohtainen avun antaminen ei toden totta ole vastakkainen asia sille, etteikö ihminen voisi tehdä köyhyyden vähentämiseksi maailmasta jotain muutakin, osallistua siihen yhteiskunnalliseen työhön, jolla rakenteita yritetään muuttaa. Voisi jopa ajatella niin päin, että pienenkin lahjoituksen tekeminen voi tuntua ihmisestä niin tyydyttävältä, että hän havahtuu näkemään muunkinlaisen auttamisen mahdollisuudet. Ehkä tämä on epärealistista toivorikkautta, mutta parempi sekin kuin kyynisyys.

Aika mielenkiintoinen on sekin seikka, että apua antavat suhteellisesti enemmän ihmiset joilla itselläänkin on vähän. Siitä on laskelmointi kaukana. Kyse on ihmisyydestä.

Nenäpäivänä on ensilumi satanut täällä Tampereen korkeudella. Lunta on tullut niin paljon, että näyttää jo sellaiselta kuin joulu parhaimmillaan näyttää. Luultavasti tämä Martta Wendelin- näkymä sulaa jo huomenna pois ja antaa sulaa vain, jouluunhan on vielä matkaa. Vili-koiramme tosin rakastaa lunta, joten sikäli lumi saisi pysyäkin.

Me matkaamme huomenna Turkuun juhlimaan monimuotoisen perheemme toiseksi nuorinta jäsentä, kolme vuotta täyttävää ja tapaamaan muitakin pieniä ihmisiä. Sisaren kolmella tyttärellä jälkikasvua on yhteensä yhdeksän lapsen verran. Tulossa on vauhtia!

Viimeiset neljä Porvoon vuosistamme asuimme viiden kilometrin etäisyydellä keskustasta. Tosi mukavassa talossa, mutta lähes olemattomien joukkoliikenneyhteyksien päässä. Busseja kulki muutama päivässä. Iltaisin kuuden jälkeen ei kulkenut ainuttakaan, ei myöskään viikonloppuina. Jos ei ollut polkupyöräkelejä olin täysin riippuvainen Markun kuljetuksista, koska en itse aja autoa. Tietysti on myös ekologian näkökulmasta aivan pöllöä, ettei joukkoliikenteen kehittämiseen satsata, vaan ihmiset pakotetaan yksityisautoilijoiksi.

Eipä siis ihme, että Tampereelle muutettuamme yksi mainioimmista asioista on ollut päästä toimivan joukkoliikenteen äärelle. Busseja kulkee usein ja lähes ympäri vuorokauden, ne ovat hyväkuntoisia ja siistejä, ja matkakustannuksetkin ovat kohtuullisia. Olen kyllä jo ehtinyt kuulla kritiikkiä siitä, että poikittaisliikennettä on liian vähän ja että hinnat voisivat olla edullisemmatkin. Paljon huonommista joukkoliikenneoloista tulleina meille Markun kanssa kirjaimista TKL ( Tampereen kaupungin liikennelaitos ) on kuitenkin tullut lähes pyhiä. Aina henkilöautoillut Markkukin kävi tänään hankkimassa TKL:n matkakortin ja aikoo aktiivisesti hyödyntää sen palveluita.

Huolta aiheuttava tieto on se, että palveluiden yksityistämisvimma ulottuu myös liikennepalveluihin. Joitakin bussilinjoja on jo yksityistetty ja painetta on enempäänkin. Sille ei ole järkiperusteita. Palvelun käyttäjän kannalta mikään ei tulisi parantumaan, mutta hinnat nousisivat taatusti. Haluan pitää TKL:n!

On kehuttava Tamperetta toisestakin asiasta. Ihmiset ovat ystävällisiä! Kaupoissa ja missä tahansa asioidessa he juttelevat ja hymyilevät. Olin jo unohtanut millaista on saada hyvää palvelua. Se tuntuu tosi mukavalta, itsekin oppii uudelleen kulttuurin, jossa ystävällisyys ei maksa mitään. Totta kai sitä kohtasi myös Porvoossa ja pääkaupunkiseudulla, mutta pakko on sanoa että erittäin paljon vähemmän. Välinpitämättömän tuntuista tai jopa ynseää suhtautumista on usein selitetty ihmisten juurettomuudella. Tiedä häntä, mutta ero on ilmiselvä. Sen muistan jo vanhastaan, että mitä pohjoisemmaksi kulku on käynyt, sitä mutkattomammalta ja inhimillisemmältä on kanssakäyminen ihmisten kanssa tuntunut.

Markun mielestä liikenteessä  (yksityisautoilussa ) sen sijaan on täällä enemmän aggressiivisuutta kuin liikenteessä pääkaupunkiseudulla, jossa kuulemma yhteispeli on sujuvampaa. Tälle en keksi mitään selitystä, sillä tuskinpa täällä autoja on suhteessa sen enempää kuin muuallakaan. Tarjosin kyllä jo selitykseksi Markulle sitä, että Tampere on seutuna hänelle tuntematon ja hänen oma suhteensa liikenteeseen voi olla täällä erilainen kuin tuikitutussa Helsingissä. Markku ei täysin tyrmännyt ehdotusta. Pitääpä kysyä myös tyttäreltä, joka on ajanut suunnilleen saman verran Tampereella kuin pääkaupunkiseudulla. Hänestä ei muuten ole ainakaan vielä tullut TKL:n suurta ihailijaa, tyttö niin tykkää huristella omalla kirkkaankeltaisella Tipillään…  

Luin sanomalehdet viikon ajalta ja päällimmäiseksi jäivät mieleen asunnottomien yön tiimoilta tehdyt lehtijutut. Tampereellakin yli kuusisataa ihmistä, heistä suurin osa yksinäisiä miehiä, on vailla asuntoa. Nämä ihmiset elävät porttikongeissa ja puistoissa, talvikylmillä rappukäytävissä tai väliaikaisissa asuntoloissa. Maan hallitus on asettanut tavoitteeksi asunnottomuuden vähentämisen olennaisesti, mutta näyttää siltä, että asunnottomien jonot pikemmin kasvavat kuin lyhenevät. Kertomukset porttikongeissa palelevista kodittomista riipaisevat erityisen paljon juuri nyt pimenevinä ja kylmenevinä iltoina, jolloin me kodilliset voimme taittaa pimeyttä sytyttämällä kynttilöitä, turvata lämpömme sähköpattereilla ja takkatulilla.

Vauhdikasta on ollut, vaikka elämisen piti jotenkin rauhoittua. Turun siskoni tyttären tytär Laura oli meillä viettämässä syyslomapäiviä ja silloin kun on ekaluokkalainen kyseessä on lomailu tietenkin toimeliasta, vaikka hiljaisiinkin hetkiin tähdättäisiin. Erityisen paljon Laura piti sämpylöiden leipomisesta ja puusavotasta. Hän kantoi isoja sylyksiä takkapuita vajaan ja totesi, ettei yhtään väsytä. Myös lasten kulttuurikeskus Rulla ihastutti tyttöä ja meitä aikuisia myös. Rullassa oli Kalevala-teema. Uskomattoman hienosti viritetty näyttely, jossa lapset voivat askarrella luonnon materiaaleista, musisoida, lukea, ryömiä salaperäisiin majoihin keinumaan tai kirjoittamaan loitsuja. Verhon läpi saattoi myös kurkkia jännittävän näköistä Tuonelan maisemaa jokineen ja joutsenineen.

Turkulaisen sukulaistytön lähdettyä me puolestamme käväisimme Turussa katsomassa Antin ja Hannan pieniä tyttöjä ja toteamassa, että huippusuloisia ovat. Pian kolme vuotta täyttävä Isla on ilmoittanut, että hänestä tulee isona joko kokki tai balettitanssija. Aika kuluu nopeasti, totesi siihen hänen isänsä.

Tiistaina ja keskiviikkona oli ohjelmaa Helsingissä. Hellahuoneella ( neljän naisen lukupiirimme) meillä oli käsittelyssä Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, josta olimme ennakkoon kuulleet ylistäviä lausuntoja. Kirjan takakannen mukaan teoksesta on nopeasti tullut globaali hitti. Ehkäpä tämän olisi pitänyt hälyttää …  Meistä kukaan ei löytänyt kirjan mainostettua ihanuutta. Alkuasetelma, vanhan erakoituneen naisen ja pellon toiselle laidalle muuttavan nuoren naisen välille kehittyvä ystävyys on herkullinen, mutta tarina itse epäuskottava ja vailla draaman kaarta, kuten hienosti sanotaan. Mutta ei se mitään, lukupiirin naisten kohtaaminen on aina juhlaa

Huomenna lähden taas reissuun. Anjan mökillä Hauhossa kokoontuvat Ulvojat muutaman kuukauden tauon jälkeen ja itse kukin on jo ehtinyt odottaa tapaamista malttamattomana. Odotan ihania kierroksiamme, joista parin teema on sovittu jo ennakkoon, ja odotan pimenevää iltaa ja Kukkiajärven syksyisen mustaan veteen solahtamista. Tietysti myös hyvästä ruoasta ja viinistä nautiskelua. Ja kun Ulvojista ( sijais-ja adoptioäitejä) on kyse, on odotettavissa sekä vakavia että kepeitä tarinoita arjestamme nyt jo aikuistuvien lastemme vanhempina.

Sosiaalisen viikon päättää vielä lauantaina tehtävä kyläily ystävillemme Kaija Marialle ja Larille. Kiintoisat juttelut siis jatkuvat. Harmi vain, että joudun kaikkiin jutteluihin osallistumaan kähisevällä äänelläni. Äänen vuoksi en voisi minkäänlaista puhetyötä nyt tehdä, joten voin hyvällä omallatunnolla harrastaa kaikenlaista mukavaa. Ihan irti yhteiskunnallisista riennoistakaan en ole. Tunnin kuluttua nimittäin ollaan Markun kanssa lähdössä kulman takana sijaitsevalle Osuuskuntatalolle, jossa tänään kokoontuu Lamminpään vasemmisto. Kahdenkymmenenkahden vuoden tauon jälkeen olen mukana tamperelaispolitiikassa. Tuntuu melkein seikkailulta!

                                             ***

Nämä rivit kirjoitan iltakahdeksalta lämminhenkisen kokouksen jälkeen. Miten hyvältä tuntuikaan tavata vanhoja tuttuja, löytää hetkessä silta menneeseen, yhdessä koettuun, sekä näkymä tulevaan, yhdessä koettavaan. Nyt tunnen lopullisesti tulleeni kotiin.

Perjantaina käväisin Porvoossa asioilla ja tapaamassa 83-vuotiasta kulttuuritietäjää Eila Kalliota. Olen siis jatkanut Tulenkantajien jälkitunnelmissa. Eila nimittäin toimi 1960-luvulla Yleisradiossa 20-luvun Tulenkantajien sielun Olavi Paavolaisen työtoverina ja myös ystävystyi esimiehensä kanssa. Paavolaisen ”vaikutusta” on puolestaan se, että minä ystävystyin Eilan kanssa seitsemän vuotta sitten. Olin kirjoittanut Uusimaa-lehden kolumnissani Olavi Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhdetta käsitelleestä teatteriesityksestä, joka mielestäni oli kliseinen ja pinnallinen, onnistui tekemään kummastakin päähenkilöstään tunnistamattomia. Näin oli ollut myös Eilan mielestä. Hän soitti minulle ja tuon pitkän puhelumme jälkeen olen saanut tapaamisissamme kuulla Eilan muisteloita Paavolaisen ajan kulttuurivaikuttajista. Olavin ja Hertan lisäksi Eilan puheissa vilahtavat luontevasti sellaiset kuuluisuudet kuin Hella Wuolijoki, Eeva-Liisa Manner, Mika Waltari, Ilmari Pimiä, Tauno Palo, Markus Rautio ( Markus-setä), Elli Tompuri ja monet muut.

Eilaa on ihanaa kuunnella, koska hänen tarinoissaan on aina jokin juju, clue, ja koska ne ovat aina hyväntahtoisia. Hupaisia piirteitä niistä kyllä löytyy, mutta ei koskaan ilkeämielisiä juoruja. Monia tarinoita löytyy Eila Kallion vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Pallokaiutin, mutta ne kaikkein mielenkiintoisimmat olen kyllä kuullut kahvikupposen äärellä Cafe Gabriolessa tai Eilan kotisohvalla istuen. En arvosta ystävyyttämme pelkästään sen vuoksi, että Eila on noiden kulttuuritarinoiden aarrearkku. Arvostan ennen muuta hienoa, sydämensivistynyttä ihmistä, jonka kiinnostus myös tämän ajan ilmiöihin on valppaampaa kuin monella nuoremmalla. Ikäeromme ei muuten tule jutteluissamme mitenkään esiin. Tosin silloin tällöin innostuessaan Eila saattaa kysäistä, että ” tapasitkos sinä koskaan häntä” puhuessaan jostakin 50-luvun kulttuurivaikuttajasta, ja huomaa sitten että ” ai niin, sinähän olet sen verran nuorempi”..

Onneksi olen aina, ainakin niin kauan kuin muistan, tiennyt miten tärkeitä ystävät ovat. Sen vuoksi pidän omalta puoleltani huolta yhteyksistä, en ainoastaan odota muiden yhteydenottoa. Ystäviä onkin paljon, enkä tosiaankaan nyt puhu tuttavista tai matkan varrella kertyneistä työtovereista, joita on totta kai vielä paljon enemmän. Eräs tuttuni sanoi ettei osaa nähdä mitä eroa on hyvän tuttavan ja ystävän välillä. On siinä eroa. Molemmat ovat kyllä mukavia olemassa, mutta suhde ystävään on henkilökohtaisempi. Ystävä kutsutaan kotiin ja ystävän kanssa jaetaan asioita syvemmin.

Tällä viikolla tapaan tamperelaisia ystäviäni vuosikymmenten takaa ja onkin mielenkiintoista nähdä vieläkö ystävyys kantaa. Toinen vanhoista ystävistä oli bestikseni Johanneksen kansakoulussa ja myös kuorotoveri lapsikuoro Varpusissa. Aikanaan protestoin harmaalta kuulostavaa Varpuset- nimeä - sitä työväenliikkeen perinteistä vaatimattomuutta, miksei nyt edes Leivosia! Juuri tällä hetkellä läheisin lintu noin äänellisesti olisi kai varis…  Onneksi puheterapiani alkaa viimein huomenna.

Nobel-komitean päätös antaa rauhanpalkinto Barack Obamalle on loistava. Olen tasan samaa mieltä kuin rauhannobelisti Mohamed Elbaradei, Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n johtaja, joka sanoo, että " En tiedä ketään, joka olisi ansainnut palkinnon enemmän kuin Obama. Hän on muuttanut tavan, jolla näemme toisemme ja maailman".