Eipä tullut yllätyksiä presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, ellei nyt pienenä yllätyksenä pidä sitä, että Pekka Haavisto ohitti Paavo Väyrysen. Omassa vaaliveikkauksessani Haavisto oli toiselle kierrokselle menijä. Paavo Lipposen heikko tulos ei galluppien jälkeen hämmästyttänyt sekään. Paavo Arhinmäen 5.5 %:n tulosta pidän ihan hyvänä. Etenkin viimeisimpien galluppien jälkeen oli tiedossa, että monet vasurit äänestävät taktisesti, eli äänestävät kakkosehdokastaan Haavistoa. Minä äänestin Arhinmäkeä ja olen tyytyväinen, että tein niin. Politiikassa tarvitaan myös idealismia.

Toisella kierroksella äänestän Haavistoa, mutta en suinkaan kritiikittömästi. On helppoa jakaa Haaviston ajatuksia  ja tavoitteita, jotka liittyvät ihmisoikeuksien, mukaan lukien erilaisten vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamiseen. Siinä hän on tehnyt arvostettavaa työtä, niin myös rauhanturvaamistyössä. Sen sijaan hänen, ja ylipäätään Vihreiden valtakunnan poliitikkojen linjaukset sisäpolitiikassa vierastuttavat. ( Kunnissa tilanne on monesti toinen, kuten tiedän omakohtaisesti Porvoon valtuustosta). Liian usein Vihreät löytyvät Kokoomuksen kainalosta kun päätetään veropolitiikasta, sosiaaliturvasta tai palvelujen yksityistämisestä. Haluaisinkin tulevissa vaalikeskusteluissa kuulla Pekka Haaviston näkemyksiä myös noihin asioihin. Ne eivät kuulu presidentin valtaoikeuksien piiriin, mutta kertoisivat osaltaan ehdokkaiden arvoista. Arvojohtajaahan nyt ollaan valitsemassa.

Pekka Haaviston seksuaalisesta suuntautumisesta, homoseksuaalisuudesta, on vaalikampanjan aikana puhuttu ja kirjoitettu paljon. Siitä ollaan selvästikin tekemässä lyömäasetta häntä vastaan. Pelkään, että ahdasmieliset, homofobiset asenteet tulevat lähiaikoina kukoistamaan. Pelkästään tämän vastustaminen olisi hyvä syy äänestää ihmistä, joka kuuluu vähemmistöön seksuaalisen suuntautumisensa osalta. Minun on ollut aina vaikea ymmärtää mikä homoudessa on niin pelottavaa. Pelosta nimittäin on kyse silloin kun esitetään kiihkeitä mielipiteitä siitä miten väärin homous on. Ihminen, joka on tasapainossa oman seksuaalisuutensa kanssa, ei kauhistele erilaisuutta.

 Paljon on puhuttu tässä yhteydessä suvaitsevaisuudesta ja Suomen kieleen on puolihumoristisesti synnytetty ihan uusi käsitekin, suvaitsevaisto. Kuten olen aiemminkin sanonut, itse en pidä lainkaan sanasta suvaitseminen. Se viittaa mielestäni yläpuolelle asettumiseen, siihen että on joitakin, joilla muka on oikeus suvaita, päättää siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Parempi on puhua ihmisten tasavertaisuudesta. Siitä, että ei hyväksy eriarvoisuutta. Emme tarvitse suvaitsevaistoa, tarvitsemme tasa-arvotaistelijoita.

Jään odottamaan Pekka Haaviston linjauksia suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä ja toivotan hänelle tsemppiä vaalien tiukalle loppusuoralle.     

Tänään julkistettu Helsingin Sanomien presidentinvaaligallup kertoo Paavo Arhinmäen kannatukseksi tällä hetkellä kohtuulliset 6 %. Vasemmistoliittolaisen ehdokkaan on nyky-Suomessa vaikeaa ponnistaa presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Tästä huolimatta on merkitystä sillä, että näissäkin vaaleissa on vasemmistolainen vaihtoehto. Se tarkoittaa sitä, että keskusteluissa tulevat aktiivisesti esiin ihmisten tasavertaisuuden ja yhteisvastuun arvot. Niihin on kaikkien ehdokkaiden haastettaessa otettava kantaa. Kun sivistysmaassa ei kukaan voi sanallisella tasolla vastustaa tasa-arvoa, ovat vaalikeskustelut yksi mahdollisuus sitouttaa poliitikkoja oikeasti vaikkapa edistämään syrjäytymisen ehkäisyä tai edistämään maahanmuuttajien oikeudenmukaista kohtelua. Myös pitämään Suomi jatkossakin sotilaallisesti liittoutumattomana maana.

Ehdokas Pekka Haaviston leirissä on oltu pahoillaan ja monet aika näreissäänkin siitä, että Vasemmisto asetti vaaleihin oman ehdokkaan. Arhinmäen kun katsotaan kilpailevan paljolti samoista äänistä Haaviston kanssa ja Haavistolla arvellaan olevan paremmat mahdollisuudet vaalien toiselle kierrokselle. Etenkin viimeisimpien galluppien (Haavisto ja Väyrynen tasoissa kakkospaikalla) pohjalta tavallaan ymmärrän taktisen ajattelun. Jotkut ystävistänikin äänestävät tuolla perusteella kakkosehdokastaan Haavistoa. Toisaalta oletus saada vasemmistolaiset äänestäjät ilman muuta Haaviston taakse on aika yllättävä sen vuoksi, että niin Vihreät kuin ehdokas itse on politiikassa halunnut pitää selkeää etäisyyttä Vasemmistoon.

Niin tai näin, itse en kuitenkaan tehnyt taktista ratkaisua eilen äänestäessäni. Taustalla vaikuttaa se, etteivät presidentinvaalit sittenkään presidentin valtaoikeuksien vähennyttyä ole yhtä merkitykselliset kuin eduskunta - tai kuntavaalit. Tärkeät toki.

Toinen syy taktikoimattomuudelle on se, että kaiken todennäköisyyden mukaan Soinin vaara ( ei Soininvaara) tuskin on näissä vaaleissa todellinen. Soini ei näytä yltävän kakkoskierrokselle. Miksi sitten Soinin vaalimenestys olisi erityinen vaara? Hänhän on tavallisten, usein vähäosaisten ihmisten suosikki, eikä ole esittänyt rasistisia mielipiteitä, vaikka jotkut hänen ryhmätoverinsa ja kannattajansa niin ovat tehneet. Pitää paikkansa, mutta Soini ei myöskään ole selkeästi tehnyt pesäeroa rasististen mielipiteiden esittäjiin. Nämä saavat pienen nuhtelun jälkeen jatkaa vastuullisissa tehtävissään. Joviaalisuus voi antaa väärän ja tarkoittamattoman viestin ihmisille, jotka ovat alttiita vihapuheille ja erilaisten vähemmistöjen syrjimiselle.

Aivan kuin Soini ei oikein ymmärtäisi millaista tunnemaastoa hän hiljaisella hyväksynnällään hämmentää! T ä m ä on mielestäni vaarallista. Ei tarvitse katsoa kovin pitkälle taaksepäin historiaan kun jokaisen aikuisen uskoisi ymmärtävän miten vaarallista on antaa yhtään tilaa vihan lietsonnalle. Jos minä olisin Soini, järjestäisin puolueväelle koulutuksia ja seminaareja, joissa pohdittaisiin syvällisesti sitä mikä erilaisuudessa ja muukalaisuudessa on niin pelottavaa. Kutsuisin mukaan mm. maahanmuuttajia ja homoseksuaaleja, kannustaisin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, heidän arkeensa, huoliinsa ja unelmiinsa. Tekisin kerta kaikkiaan tiettäväksi, että sijaa syrjinnälle ja vihapuheelle ei joukoissani ole.

Kolmas syy omalle ratkaisulle vaalien ensimmäisellä kierroksella on tunneperäinen. Olen isommissakin asioissa politiikassa kuunnellut intuitiotani, enkä ole ratkaisujani myöhemmin katunut. Kammoankin politiikkaa, jossa eivät ole mukana lämpimät tunteet = oma kokemus siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Politiikassa kyllä tarvitaan monesti pragmaattisuutta, mutta edellä kertomistani syistä en koe sitä tarvittavan tässä valintatilanteessa. Päinvastoin nyt on hyvä arvioida ehdokkaita samalta viivalta.

Näiden vaalien ykköskierroksella on kahdeksan ehdokasta, joista valitsin lähimpänä omia arvojani olevan. Kakkoskierroksella, jos sellainen tulee kuten toivon, valitsen samoin perustein.

Kirjoittaminen on ihanaa, mutta omalla tavallaan rankkaa työtä. Ainakin hartioiden seutu on sitä mieltä, että seitsemän tunnin työpäivissä on tarpeeksi pituutta. Tunnin välein olisi kuulemma hyvä venytellä. Hohhoijaa, minä olen niin uppoutunut kiintymyssuhdeteorioihin ja lasten suruprosesseihin, että muistan oikaista selän vain käväistessäni postilaatikolla tai juomassa keittiössä kupposen kahvia.

Huomenna alkavien presidentinvaalien vaalityö onkin omalta osaltani jäänyt eiliseen piipahtamiseen Keskustorin vaalimökillä, sekä viestittelyyn facebookissa. Tässäkin haluan sanoa, että arvostukseni Paavo Arhinmäkeä kohtaan on kasvanut viime kuukausien aikana. Syynä ennen muuta se, että hän näyttää oikeasti puskevan töitä sen puolesta, etteivät nuoret ihmiset syrjäydy, eikä heitä syrjäytetä. Tärkeä arvokysymys ja siksi paikallaan myös presidentinvaalityössä. Toivon todellakin Vasemmiston saavan koko hallituksen loppuun asti sitoutumaan siihen, että peruskoulun jälkeen joka ikinen nuori löytäisi paikkansa koulutuksessa, työharjoittelussa tai työssä.

Tämä ei ole ainoa tärkeä poliittinen / inhimillinen tavoite, mutta se on yksi tärkeimmistä. Lastensuojelutyössä olen nähnyt aivan liian monta surullista tarinaa siitä miten nuoren, ja jo lapsen, alamäki alkaa huonoista, turvattomista kotiolosuhteista. Sellaisena se myös usein jatkuu, ellei yhteiskunta pidä huolta ja kehitä turvaverkkojaan. Nuorten yhteiskuntatakuu olisi erittäin tärkeä turvaverkko. Kun lähipäivinä kirjoitan vaalilippuun yhdeksikön, ovat mielessäni erityisesti ne nuoret, jotka myös olisivat ansainneet tulevaisuuden.

Vaalikampanjasta olen muutoin sitä mieltä, että eräät ehdokkaat ovat heikentäneet kannatustaan sortumalla toisten ehdokkaiden nälvimiseen ja piikittelyyn. Sillä tyylillä tuskin pitkälle pötkitään. Kunnollista asiakeskusteluakin varmasti käydään, mutta julkisuudessa on nähty aika paljon nokkapokkaa ja tyylittömiä heittoja. Niihin ovat syyllistyneet myös monet ehdokkaiden tukijat. Oma vastenmielinen lukunsa on sekin miten pitkälle jotkut ehdokkaat venyttävät arvojaan äänestäjiä tavoitellessaan. Sitähän tapahtuu kaikissa vaaleissa, mutta etenkin tässä vaalissa, joka on aika pitkälle henkilövaali. Omilla arvoilla ja asioilla täytyy pärjätä. Karisma ja luotettavuus syntyy niistä, minulle ainakin.

Joulunaika kului mukavissa merkeissä monimuotoisen perheemme parissa. Tai itse asiassa ei pitäisi puhua ajan kulumisesta, vaan sen täyttymisestä, niin kuin edesmennyt Martti Lindqvist jossakin kirjassaan opetti. Hän oli oikeassa; olisikin jotenkin lohdutonta, jos aika vain kuluisi pois.

Vuoden vaihde on inventaarioiden aikaa. Vuosi on pitkä aika ja siihen luonnollisesti mahtuu niin iloisia kuin surullisiakin kokemuksia. Surullisiin lukeutuvat ystävien vakavat sairastumiset ja kahden ystävän yllättävät kuolemat. Vastoinkäymisiä on aivan lähimpienkin arjessa ja ne ovat tietenkin ahdistuksen paikka itsellekin. Jälleen kerran on tarvittu Pollyanna- asennetta: kuukauden/ puolen vuoden / vuoden kuluttua tämäkin asia on tavalla tai toisella ohi ja elämästä selvitty jollakin tavalla.

Samanaikaisesti perhepiiristä on kuultu myös onnellisia uutisia, ja iloisiin asioihin kuuluu tietysti läheisten ja oma terveys. Ystävät ovat tärkeä ilonaihe. Iloitsen vuosikymmeniä jatkuneista ystävyyssuhteista, sekä uudemmista ystävyyksistä. Niistä, jotka ovat syntyneet Tampereelle palaamiseni jälkeen.

Hyviin kokemuksiin lasken myös ehdokkuuden huhtikuisissa eduskuntavaaleissa. Ehdokkuus toi mahdollisuuden tavata kymmeniä vanhoja tuttuja ympäri Pirkanmaata, palata nostalgisiinkin tunnelmiin, kokea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta niin vanhojen kuin uusienkin tukijoiden kanssa. Helsinkiläiselle miehelleni vaalityö oli hänen sanojensa mukaan oivallinen tapa tulla Tampereelle, tutustua lyhyessä ajassa isoon joukkoon hienoja ihmisiä, päästä nopeasti mukaan myös sosiaaliseen kenttään, ei pelkästään kartalle.