ullis topbanner

Suvaitsevaistoa ei tarvita

 

Eipä tullut yllätyksiä presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, ellei nyt pienenä yllätyksenä pidä sitä, että Pekka Haavisto ohitti Paavo Väyrysen. Omassa vaaliveikkauksessani Haavisto oli toiselle kierrokselle menijä. Paavo Lipposen heikko tulos ei galluppien jälkeen hämmästyttänyt sekään. Paavo Arhinmäen 5.5 %:n tulosta pidän ihan hyvänä. Etenkin viimeisimpien galluppien jälkeen oli tiedossa, että monet vasurit äänestävät taktisesti, eli äänestävät kakkosehdokastaan Haavistoa. Minä äänestin Arhinmäkeä ja olen tyytyväinen, että tein niin. Politiikassa tarvitaan myös idealismia.

 

Toisella kierroksella äänestän Haavistoa, mutta en suinkaan kritiikittömästi. On helppoa jakaa Haaviston ajatuksia  ja tavoitteita, jotka liittyvät ihmisoikeuksien, mukaan lukien erilaisten vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamiseen. Siinä hän on tehnyt arvostettavaa työtä, niin myös rauhanturvaamistyössä. Sen sijaan hänen, ja ylipäätään Vihreiden valtakunnan poliitikkojen linjaukset sisäpolitiikassa vierastuttavat. ( Kunnissa tilanne on monesti toinen, kuten tiedän omakohtaisesti Porvoon valtuustosta). Liian usein Vihreät löytyvät Kokoomuksen kainalosta kun päätetään veropolitiikasta, sosiaaliturvasta tai palvelujen yksityistämisestä. Haluaisinkin tulevissa vaalikeskusteluissa kuulla Pekka Haaviston näkemyksiä myös noihin asioihin. Ne eivät kuulu presidentin valtaoikeuksien piiriin, mutta kertoisivat osaltaan ehdokkaiden arvoista. Arvojohtajaahan nyt ollaan valitsemassa.

 

Pekka Haaviston seksuaalisesta suuntautumisesta, homoseksuaalisuudesta, on vaalikampanjan aikana puhuttu ja kirjoitettu paljon. Siitä ollaan selvästikin tekemässä lyömäasetta häntä vastaan. Pelkään, että ahdasmieliset, homofobiset asenteet tulevat lähiaikoina kukoistamaan. Pelkästään tämän vastustaminen olisi hyvä syy äänestää ihmistä, joka kuuluu vähemmistöön seksuaalisen suuntautumisensa osalta. Minun on ollut aina vaikea ymmärtää mikä homoudessa on niin pelottavaa. Pelosta nimittäin on kyse silloin kun esitetään kiihkeitä mielipiteitä siitä miten väärin homous on. Ihminen, joka on tasapainossa oman seksuaalisuutensa kanssa, ei kauhistele erilaisuutta.

 

 Paljon on puhuttu tässä yhteydessä suvaitsevaisuudesta ja Suomen kieleen on puolihumoristisesti synnytetty ihan uusi käsitekin, suvaitsevaisto. Kuten olen aiemminkin sanonut, itse en pidä lainkaan sanasta suvaitseminen. Se viittaa mielestäni yläpuolelle asettumiseen, siihen että on joitakin, joilla muka on oikeus suvaita, päättää siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Parempi on puhua ihmisten tasavertaisuudesta. Siitä, että ei hyväksy eriarvoisuutta. Emme tarvitse suvaitsevaistoa, tarvitsemme tasa-arvotaistelijoita.

 

Jään odottamaan Pekka Haaviston linjauksia suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä ja toivotan hänelle tsemppiä vaalien tiukalle loppusuoralle.     

KIRJOITETTU 24.01.2012 @ 00:32 | 0 Kommentteja

Taktikointi vai intuitio?

 

Tänään julkistettu Helsingin Sanomien presidentinvaaligallup kertoo Paavo Arhinmäen kannatukseksi tällä hetkellä kohtuulliset 6 %. Vasemmistoliittolaisen ehdokkaan on nyky-Suomessa vaikeaa ponnistaa presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Tästä huolimatta on merkitystä sillä, että näissäkin vaaleissa on vasemmistolainen vaihtoehto. Se tarkoittaa sitä, että keskusteluissa tulevat aktiivisesti esiin ihmisten tasavertaisuuden ja yhteisvastuun arvot. Niihin on kaikkien ehdokkaiden haastettaessa otettava kantaa. Kun sivistysmaassa ei kukaan voi sanallisella tasolla vastustaa tasa-arvoa, ovat vaalikeskustelut yksi mahdollisuus sitouttaa poliitikkoja oikeasti vaikkapa edistämään syrjäytymisen ehkäisyä tai edistämään maahanmuuttajien oikeudenmukaista kohtelua. Myös pitämään Suomi jatkossakin sotilaallisesti liittoutumattomana maana.

 

Ehdokas Pekka Haaviston leirissä on oltu pahoillaan ja monet aika näreissäänkin siitä, että Vasemmisto asetti vaaleihin oman ehdokkaan. Arhinmäen kun katsotaan kilpailevan paljolti samoista äänistä Haaviston kanssa ja Haavistolla arvellaan olevan paremmat mahdollisuudet vaalien toiselle kierrokselle. Etenkin viimeisimpien galluppien (Haavisto ja Väyrynen tasoissa kakkospaikalla) pohjalta tavallaan ymmärrän taktisen ajattelun. Jotkut ystävistänikin äänestävät tuolla perusteella kakkosehdokastaan Haavistoa. Toisaalta oletus saada vasemmistolaiset äänestäjät ilman muuta Haaviston taakse on aika yllättävä sen vuoksi, että niin Vihreät kuin ehdokas itse on politiikassa halunnut pitää selkeää etäisyyttä Vasemmistoon.

 

Niin tai näin, itse en kuitenkaan tehnyt taktista ratkaisua eilen äänestäessäni. Taustalla vaikuttaa se, etteivät presidentinvaalit sittenkään presidentin valtaoikeuksien vähennyttyä ole yhtä merkitykselliset kuin eduskunta - tai kuntavaalit. Tärkeät toki.

 

Toinen syy taktikoimattomuudelle on se, että kaiken todennäköisyyden mukaan Soinin vaara ( ei Soininvaara) tuskin on näissä vaaleissa todellinen. Soini ei näytä yltävän kakkoskierrokselle. Miksi sitten Soinin vaalimenestys olisi erityinen vaara? Hänhän on tavallisten, usein vähäosaisten ihmisten suosikki, eikä ole esittänyt rasistisia mielipiteitä, vaikka jotkut hänen ryhmätoverinsa ja kannattajansa niin ovat tehneet. Pitää paikkansa, mutta Soini ei myöskään ole selkeästi tehnyt pesäeroa rasististen mielipiteiden esittäjiin. Nämä saavat pienen nuhtelun jälkeen jatkaa vastuullisissa tehtävissään. Joviaalisuus voi antaa väärän ja tarkoittamattoman viestin ihmisille, jotka ovat alttiita vihapuheille ja erilaisten vähemmistöjen syrjimiselle.

 

Aivan kuin Soini ei oikein ymmärtäisi millaista tunnemaastoa hän hiljaisella hyväksynnällään hämmentää! T ä m ä on mielestäni vaarallista. Ei tarvitse katsoa kovin pitkälle taaksepäin historiaan kun jokaisen aikuisen uskoisi ymmärtävän miten vaarallista on antaa yhtään tilaa vihan lietsonnalle. Jos minä olisin Soini, järjestäisin puolueväelle koulutuksia ja seminaareja, joissa pohdittaisiin syvällisesti sitä mikä erilaisuudessa ja muukalaisuudessa on niin pelottavaa. Kutsuisin mukaan mm. maahanmuuttajia ja homoseksuaaleja, kannustaisin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, heidän arkeensa, huoliinsa ja unelmiinsa. Tekisin kerta kaikkiaan tiettäväksi, että sijaa syrjinnälle ja vihapuheelle ei joukoissani ole.

 

Kolmas syy omalle ratkaisulle vaalien ensimmäisellä kierroksella on tunneperäinen. Olen isommissakin asioissa politiikassa kuunnellut intuitiotani, enkä ole ratkaisujani myöhemmin katunut. Kammoankin politiikkaa, jossa eivät ole mukana lämpimät tunteet = oma kokemus siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Politiikassa kyllä tarvitaan monesti pragmaattisuutta, mutta edellä kertomistani syistä en koe sitä tarvittavan tässä valintatilanteessa. Päinvastoin nyt on hyvä arvioida ehdokkaita samalta viivalta.

 

Näiden vaalien ykköskierroksella on kahdeksan ehdokasta, joista valitsin lähimpänä omia arvojani olevan. Kakkoskierroksella, jos sellainen tulee kuten toivon, valitsen samoin perustein.

KIRJOITETTU 17.01.2012 @ 17:09 | 0 Kommentteja

Arvo(kas) Paavo

 

Kirjoittaminen on ihanaa, mutta omalla tavallaan rankkaa työtä. Ainakin hartioiden seutu on sitä mieltä, että seitsemän tunnin työpäivissä on tarpeeksi pituutta. Tunnin välein olisi kuulemma hyvä venytellä. Hohhoijaa, minä olen niin uppoutunut kiintymyssuhdeteorioihin ja lasten suruprosesseihin, että muistan oikaista selän vain käväistessäni postilaatikolla tai juomassa keittiössä kupposen kahvia.

 

Huomenna alkavien presidentinvaalien vaalityö onkin omalta osaltani jäänyt eiliseen piipahtamiseen Keskustorin vaalimökillä, sekä viestittelyyn facebookissa. Tässäkin haluan sanoa, että arvostukseni Paavo Arhinmäkeä kohtaan on kasvanut viime kuukausien aikana. Syynä ennen muuta se, että hän näyttää oikeasti puskevan töitä sen puolesta, etteivät nuoret ihmiset syrjäydy, eikä heitä syrjäytetä. Tärkeä arvokysymys ja siksi paikallaan myös presidentinvaalityössä. Toivon todellakin Vasemmiston saavan koko hallituksen loppuun asti sitoutumaan siihen, että peruskoulun jälkeen joka ikinen nuori löytäisi paikkansa koulutuksessa, työharjoittelussa tai työssä.

 

Tämä ei ole ainoa tärkeä poliittinen / inhimillinen tavoite, mutta se on yksi tärkeimmistä. Lastensuojelutyössä olen nähnyt aivan liian monta surullista tarinaa siitä miten nuoren, ja jo lapsen, alamäki alkaa huonoista, turvattomista kotiolosuhteista. Sellaisena se myös usein jatkuu, ellei yhteiskunta pidä huolta ja kehitä turvaverkkojaan. Nuorten yhteiskuntatakuu olisi erittäin tärkeä turvaverkko. Kun lähipäivinä kirjoitan vaalilippuun yhdeksikön, ovat mielessäni erityisesti ne nuoret, jotka myös olisivat ansainneet tulevaisuuden.

 

Vaalikampanjasta olen muutoin sitä mieltä, että eräät ehdokkaat ovat heikentäneet kannatustaan sortumalla toisten ehdokkaiden nälvimiseen ja piikittelyyn. Sillä tyylillä tuskin pitkälle pötkitään. Kunnollista asiakeskusteluakin varmasti käydään, mutta julkisuudessa on nähty aika paljon nokkapokkaa ja tyylittömiä heittoja. Niihin ovat syyllistyneet myös monet ehdokkaiden tukijat. Oma vastenmielinen lukunsa on sekin miten pitkälle jotkut ehdokkaat venyttävät arvojaan äänestäjiä tavoitellessaan. Sitähän tapahtuu kaikissa vaaleissa, mutta etenkin tässä vaalissa, joka on aika pitkälle henkilövaali. Omilla arvoilla ja asioilla täytyy pärjätä. Karisma ja luotettavuus syntyy niistä, minulle ainakin.

                                             

KIRJOITETTU 10.01.2012 @ 18:26 | 0 Kommentteja

Vuosi on täyttynyt

 

Joulunaika kului mukavissa merkeissä monimuotoisen perheemme parissa. Tai itse asiassa ei pitäisi puhua ajan kulumisesta, vaan sen täyttymisestä, niin kuin edesmennyt Martti Lindqvist jossakin kirjassaan opetti. Hän oli oikeassa; olisikin jotenkin lohdutonta, jos aika vain kuluisi pois.

 

Vuoden vaihde on inventaarioiden aikaa. Vuosi on pitkä aika ja siihen luonnollisesti mahtuu niin iloisia kuin surullisiakin kokemuksia. Surullisiin lukeutuvat ystävien vakavat sairastumiset ja kahden ystävän yllättävät kuolemat. Vastoinkäymisiä on aivan lähimpienkin arjessa ja ne ovat tietenkin ahdistuksen paikka itsellekin. Jälleen kerran on tarvittu Pollyanna- asennetta: kuukauden/ puolen vuoden / vuoden kuluttua tämäkin asia on tavalla tai toisella ohi ja elämästä selvitty jollakin tavalla.

 

Samanaikaisesti perhepiiristä on kuultu myös onnellisia uutisia, ja iloisiin asioihin kuuluu tietysti läheisten ja oma terveys. Ystävät ovat tärkeä ilonaihe. Iloitsen vuosikymmeniä jatkuneista ystävyyssuhteista, sekä uudemmista ystävyyksistä. Niistä, jotka ovat syntyneet Tampereelle palaamiseni jälkeen.

 

Hyviin kokemuksiin lasken myös ehdokkuuden huhtikuisissa eduskuntavaaleissa. Ehdokkuus toi mahdollisuuden tavata kymmeniä vanhoja tuttuja ympäri Pirkanmaata, palata nostalgisiinkin tunnelmiin, kokea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta niin vanhojen kuin uusienkin tukijoiden kanssa. Helsinkiläiselle miehelleni vaalityö oli hänen sanojensa mukaan oivallinen tapa tulla Tampereelle, tutustua lyhyessä ajassa isoon joukkoon hienoja ihmisiä, päästä nopeasti mukaan myös sosiaaliseen kenttään, ei pelkästään kartalle.

En tietenkään ole tyytyväinen yleiseen vaalitulokseen, mutta henkilökohtaiseen tulokseen kyllä. Vuoden nyt päättyessä kiitänkin vielä kerran lämpimästi jokaista vaalityössä ahkeroinutta ja vaaleissa luottamuksensa antanutta.

 

Yhteiskunnallisesti päättyvästä vuodesta ei löydy kovin monia ilon aiheita. Kotimaassa ihmisten eriarvoisuus on suurta, ja vaikka talouskehitys alkaisikin tulevana vuonna osoittaa pieniä elpymisen merkkejä, ei se välttämättä merkitse paljonkaan työllisyydelle ja köyhien ihmisten toimeentulolle. Pitäisi uskaltaa satsata parempaan toimeentuloon ja hyvinvointipalveluihin, sitä kautta kasvavaan työllisyyteen ja talouden elpymiseen. Tätä Vasemmistossa on vaadittu vaatimasta päästyä. Vaatimus on sitä tärkeämpi ja ajankohtaisempi mitä enemmän köyhyyttä ja syrjäytymistä on. Kuten on myös tuhanteen kertaan todettu, on kehityksen kääntäminen toiseen suuntaan polttavan tärkeää erityisesti nuorten ihmisten kannalta. Nuorena tai jo lapsena syrjäytyminen vauraassa Suomessa on anteeksiantamaton vääryys ja kohtalokasta myös yhteiskunnalle. Tämän kaltaisissa yhteisissä asioissa ei Pollyanna-asenne auta, vaan tarvitaan tekoja.

 

Maailman mittakaavassa päättyvän vuoden hyvinä asioina voidaan pitää eräiden diktaattoreiden kaatumista, vaikka se ei suoraviivaisesti eikä nopeasti johtaisikaan demokratiaan. Totta kai muitakin hyviä asioita on tapahtunut, vaikka uutisiksi pääsevät paljon helpommin erilaiset luonnonmullistukset ja muut katastrofit. Tulevaisuudelta voisikin toivoa ainakin sitä, että myös maailmassa tapahtuvat hyvät asiat voisivat useammin olla uutisia; ihmisethän tarvitsevat tiedon lisäksi myös toivoa.

 

Toivon ja toivotan alkavalle vuodelle rauhaa ja rakkautta.

 

KIRJOITETTU 29.12.2011 @ 13:30 | 0 Kommentteja

Jouluun laskeutuessa

 

Kirjakaupassa jouluhankintoja tehdessäni käteeni osui Tuija Wuori-Tabermannin tuore kirja Meitä oli kaksi. Ajattelin lukea sen joulunpyhien aikana, mutta löysinkin itseni kirjaan syventyneenä (ei perusteellisten) joulusiivouksien keskellä. Pieni, vilpittömyydessään kaunis kirja kertoo rakkaudesta, surusta ja selviytymisestä elämänkumppanin kuoleman jälkeen ja antaa varmasti lohtua ja uskoa elämän jatkumiseen monille samassa elämäntilanteessa oleville.

 

Kirjan jokainen luku alkaa Tommy Tabermannin runolla. Niillä, joita kriitikot eivät oikein ole arvostaneet, mutta joita suomalaiset mielellään lukevat. Mietin samaa kuin kirjan kirjoittaja. Nähdäänkö synkkämielisyydessä ja ahdistuksessa helpommin syvällisyyttä kuin ilossa ja optimismissa? Miksi rakkaudesta, unelmista ja toivosta kirjoittamista niin usein vierastetaan?

 

Itse pidän Meitä oli kaksi- kirjaan valittujen runojen sanomasta, kuten olen pitänyt Tommy Tabermannin hyvyyteen pyrkimistä käsittelevistä lehtikolumneista. Naiivia tai ei, elämän merkitykset tulevat mielestäni juuri siitä, että tekee jotakin myös muiden hyväksi, yrittää omalta osaltaan tehdä maailmaa hitusen paremmaksi. Sellaisista asioista Tabermann sinnikkäästi kirjoitti.

 

Tuijan, vuosien takaisen ystävän ohella kirja tuo mieleeni ystävän, joka vain muutama viikko sitten menetti äkillisesti, yllättäen miehensä. Niinpä olen aivan hiljattain ajatellut sitä mahdollisuutta, että meistä kuka tahansa voi joutua tuohon tilanteeseen täysin valmistautumatta, suojattomana. Eräänlaisena valmistautumisena voi tietenkin pitää sitä, että tekee arjestaan niin hyvän kuin voi, että on siinä läsnä ja tosi. Tommy Tabermann sanoo yhdessä kirjan runoista

 

” Muista mikä on onnen ydin:

Se että onnea voi synnyttää

vain jakamalla sitä.

Lakkaamatta kysy itseltäsi

kuinka onnellinen

uskallat olla”.

 

Jokaisessa suhteessa tulee hetki, jolloin toinen osapuoli muistelee aikaa, jolloin vielä oli kaksi. Vaikka jo tietäisi, ei ole koskaan turhaa muistuttaa itseään elämän arvaamattomuudesta ja elämän suomista lahjoista. Olenkin hyvin kiitollinen nyt kun meitä on kaksi.

 

Näissä mietteissä laskeudun jouluun ja toivotan lukijoilleni hyvää, levollista joulunaikaa..

 

KIRJOITETTU 22.12.2011 @ 17:11 | 0 Kommentteja

Kenen kriisi on eurokriisi!

 

Viime perjantain piti olla päivä, jolloin saataisiin ratkaisujen avaimia pitkään velloneeseen eurokriisiin. Toisin kävi. Ainakin minä olen entistäkin epätietoisempi siitä mitä euromaissa ja koko Euroopan Unionissa tulee tapahtumaan. Yhtään ei lohduta se miten pihalla kriisin ymmärtämisestä ja ratkaisuista eilisen Hesarin siteerausten mukaan ovat myös eurovaikuttajat Angela Merkelistä Jose`Manuel Barrosoon tai Jyrki Kataisesta Olli Rehniin. Pikemminkin tuntuu pelottavalta se miten hyväuskoisissa, markkinaliberalismiin luottavissa käsissä ihmisten arkeen vaikuttava päätöstenteko on.

 

Kieltämättä parin kokoomuspoliitikon lausunnot hämmentävät myös käsitystä siitä, mikä oikeasti on Suomen hallituksen linja uuden Euroopan Vakausmekanismin (EVM) suhteen. Ennen perjantaista EU:n huippukokousta Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnassa sekä EU-asioita käsittelevässä suuressa valiokunnassa linjattiin maamme kannaksi se, että 85 %:n määräenemmistösäännös olisi ristiriidassa maan itsemääräämisoikeuden kanssa ja että sen vuoksi

pidämme kiinni yksimielisyysperiaatteesta päätöstenteossa.

 

Syytä onkin pitää siitä kiinni. Jos EVM alkuvuodesta syntyy, tarkoittaa se käytännössä talousliittoa, jossa kunkin jäsenmaan budjeteille asetetaan erittäin tiukat velkaantumisrajat, sekä budjettikuri. Mitä muuta tämä muka tarkoittaisi kuin sitä, että päätöstenteko siirtyisi yhä enemmän maan rajojen ja eduskunnan ulkopuolelle.

 

Euroopan velkaongelmamaita Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, jota EU-maat rahoittaisivat tuntuvilla summilla, tulisi mukaan pelastamaan, ja hätätilanteissa EVM:n tukipäätökset voitaisiin tehdä määräenemmistöpäätöksillä. Siitä mikä on hätätilanne, on tässä vaiheessa jo monta erilaista tulkintaa. Määrittelisikö määräenemmistö senkin! Pelkästään tulkintaero kulloisistakin hätätilanteista on valtavan suuri poliittinen kysymys. Aika epätoivoiselta näyttää.

 

Monimutkainen tilanne vaatii uudenlaisia ratkaisuja, joista todellinen sijoittajavastuu sekä  rahamarkkinoiden säätely esim. paljon puhutulla rahoitusmarkkinaverolla eivät voi jäädä keinovalikoiman ulkopuolelle. Ja kun kansallisten talouksien epävakaudesta, velkakierteistä ja budjettivajeista halutaan ulos, on hyvä muistaa Pekka Sauramon Viikkolehden kolumnissa siteeraamaa Keynesin perusohjetta: ” Huolehtikaa työttömyydestä, niin budjetti huolehtii itse itsestään”.

Samaisessa kolumnissaan Sauramo muistuttaa hallitusohjelmaan kirjattujen mahdollisten leikkaustoimien ongelmasta. Leikkaukset pahentaisivat työttömyyttä ja sen myötä myös budjettivajetta. Suomessa ei olla koskaan uskallettu lähteä tielle, jolla esim. Ruotsi 1990-luvulla selvitti lamansa. Toisin kuin Suomessa siellä ei lähdetty leikkaamaan hyvinvointipalveluista, vaan päinvastoin satsattiin niihin, luotiin kymmeniätuhansia uusia työpaikkoja ja ihmisille edellytyksiä pitää kansantalouden pyörät pyörimässä.

 

Ei liene helppoa olla näinä aikoina päätöstentekijä, mutta helppoa tai ei, on heiltä nyt vaadittava erityisesti kaukonäköisyyttä ja seurausvastuuta. Seurausvastuu tarkoittaa sitä, että eduskunnalla ja hallituksella on velvollisuus oikeasti seurata sitä mitä tehtävien päätösten seurauksena kansalaisten arjessa tapahtuu. Ihan ensimmäiseksi pitäisi selvittää keiden kriisi eurokriisi on. Pitäisi lopettaa yleiset hokemat siitä miten eri maissa on eletty yli varojen, vietetty kulutusjuhlaa. Tarvitaan tarkennukset siitä k e t k ä ovat eläneet yli varojen (ja yli sen mitä ihminen normaalielämään tarvitsee!) ja k e t k ä ovat voineet viettää kulutusjuhlaa. Eivät ainakaan ne 900 000 suomalaista, joiden tulot ovat alle EU:n määrittämän köyhyysrajan.

KIRJOITETTU 11.12.2011 @ 16:27 | 0 Kommentteja

Kirjojen matkassa

 

Maanantaina tapaan vireitä, maailmasta kiinnostuneita eläkeläisiä Tampereen Eläkeläiset ry:n joulutapaamisessa. Tällä kertaa en puhu valmisteilla olevasta vanhuspalvelulaista, taitetusta indeksistä tai omaishoitajien heikosta asemasta, vaan toivomuksen mukaisesti aiheena on kirjallisuus.

 

Lupasin kertoa omasta, pian kaksikymmentä vuotta toimineesta lukupiiristäni ja yleisemminkin lukupiireistä, joita Suomessa on syntynyt (kirjaimellisesti) lukuisa joukko viimeisen kymmenen vuoden aikana. Niitä on perustettu paljon eläkeläistenkin toimesta ja kannustan siihen myös tamperelaisia. Lukupiirit ovat mitä mainioin tapa paitsi keskustella kirjoista ja avartaa omia näkemyksiä, myös ylläpitää muistia ja karkottaa yksinäisyyttä. Lisäksi harrastus on täysin ilmainen kun käytetään kirjastojen palveluksia.

 

Lukupiirien lisäksi lupasin kertoa muutamista itselleni merkityksellisistä kirjoista. Tämä onkin jo haastavampi juttu käytettävissä olevan ajan puitteissa. Varmaankin on parasta käyttää ennenkin toiminutta valikointitapaa, eli uskoa intuitioon. Siihen mitä mielen sopukoista ensimmäisenä pulpahtaa esiin.

Eräiden kaunokirjallisuuden klassikoiden ja kiinnostavien naisten päiväkirjojen ohella mieleeni nousee välittömästi Torey Haydenin Tiikerin lapsi.. Ei niinkään kirjallisten ansioitten kuin äärettömän koskettavan sisältönsä vuoksi. Erityisopettaja Haydenin matka viisivuotiaan, kovia kokeneen Sheila-tytön rinnalla ei lähde mielestäni.

 

.

 

 

KIRJOITETTU 09.12.2011 @ 16:35 | 0 Kommentteja

Keskustelu jatkuu

 

Viikon takaisessa  ”pitkälle ehtineiden” naisten viikonlopussa saimme pikaohjeistuksen voimauttavaan valokuvaamiseen. Kuvasimme toisiamme pareittain, mutta tässä voin kertoa vain omasta puolikkaastani.

Halusin tulla kuvatuksi maapallo(lamppu) kädessäni. Palloa halatessani olivat sylissäni kaikki maailman pienet, hoivaa tarvitsevat, ja ilmekin sen mukaisesti lempeän äidillinen, etten sanoisi demetermäinen. Varsinaiseksi voimakuvakseni valitsin kuitenkin kuvan, jossa katselen palloa hiukan etäämmältä. Kuvassa onnistun jopa luonnollisesti nauramaankin, kuulen nimittäin lähistöllä kuvattavana olevan Vellamon helisevän, tarttuvan naurun.

 

Nyt kun katson valitsemaani kuvaa, huomaan että itse kuvausprosessin lisäksi kuva tosiaan voimauttaa. (Laittaisin sen tänne blogiin lähtökuvaksi, jos osaisin). Kuva kertoo oikeudenmukaisesti suhteestani elämään, siitä mikä minulle siinä on tärkeää, mutta aika humoristisesti se myös antaa vihjeen: ei pidä kuvitella koko maapallon ongelmien olevan minun harteillani, eikä ratkaisujen käsissäni. On paljon muitakin maailmanparantajia. Ja joskus on oltava tilaa myös huolettomuudelle, naurulle, ilolle.

 

Tänään onkin ilon päivä, oikeastaan juhlapäivä. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten Markku, jonka tuolloin vuonna -81 tiesin vain nimeltä, käveli eduskuntaan haastattelemaan minua työpaikkansa Kansan Sivistystyön Liiton lehteen. Markku aloitti kysymyksellä, jota olin itsekin jo paljon pohtinut kuuden eduskuntavuoteni aikana.

 

Kysymys kuului ”miten säilyä ja ylläpitää inhimillisyyttään rakenteissa, joissa itsessään ei ainakaan ulospäin näytä juuri olevan inhimillisyyttä?”. KSL:n lehti ei pitkää ja ehkäpä edellä aikaansa olevaa juttua koskaan julkaissut, mutta se ei meitä haitannut. Ensijuttelumme on tallessa niin nauhalla kuin paperilla, mutta mikä parasta, keskustelu meidän kahden kesken jatkui. Ensin ystävinä ja pari vuotta myöhemmin elämänkumppaneina.

 

Olen monessa kohtaa ja ainakin yhdessä kirjassanikin sanonut, että juttelut Markun kanssa ovat yhä parasta mitä tiedän. En lakkaa ihailemasta hänen viisauttaan, syvällisyyttään, herkkyyttään ja tunnerehellisyyttään, arvojaan, sekä loistavaa huumorintajuaan. Ja on sekin kieltämättä kivaa, että hänen kädessään pysyy yhtä lailla kirves ja moottorisaha kuin näädänkarvasivellin, että hänen jäljiltään syntyy niin kauniita tiloja kuin puhuttelevia akvarellejakin. Mutta mutta, ihaninta on kuitenkin se juttelu, jakaminen.

 

Minulla on myös joukko tosi fiksuja naisystäviä (puhumattakaan perheen rakkaista nuorista), mutta se on jo toinen tarina. Nyt juhlapäivänämme otan oikeuden tälle kehupuheelle.

Markun kanssa emme sen kummemmin noteeraa vihkimispäiväämme, enkä tiedä milloin eletään mitäkin adventtia tai pyhien päivää. Juhlat syntyvät päivistä, jotka ovat muuttaneet tai muuttavat elämäämme. Yksi sellainen päivä oli 2.12.81.

KIRJOITETTU 02.12.2011 @ 13:55 | 0 Kommentteja

20.11!

Eilen 20.11 oli kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. En nähnyt maan valtalehden sivuilla enkä TV:n asiaohjelmissa asiasta edes pientä uutista, puhumattakaan laajoja artikkeleita, haastatteluja, tms. Äitien -ja isänpäivänä merkkipäivän juttuja kyllä piisaa ja ainakin kauppiaat muistuttavat niistä tehokkaasti.

Lasten oikeudet eivät tunnu muulloinkaan riittävästi kiinnostavan, eivätkä ainakaan päivän Hesarin mukaan kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien nuortenkaan asiat. Hallituksessa valmisteltava nuorten yhteiskuntatakuu nimittäin ei ulotu pitkään työttömänä olleisiin 25-30-vuotiaisiin. Tuon ikäisillä nuorilla ihmisillä on usein jo lapsia, joten syrjäytyminen voi uhata myös heitä. Etsivän nuorisotyön Vamos -projektin päällikön Ulla Nordin mukaan ”yhteiskuntatakuu ei vastaa riittävästi niiden nuorten tarpeisiin, jotka ovat olleet jo pitkään yhteiskunnan ulkopuolella ja vailla koulutusta tai työtä”.

Yhteiskuntatakuun rajaamista alle 25-vuotiasiin perustellaan rahapulalla; koko nykyisen nuorisotyöttömyyden poistaminen maksaisi 400-500 miljoonaa euroa. Onhan se valtava summa rahaa, mutta onkohan laskelmissa huomioitu sitä miten paljon nuorten työllistäminen toisi lisää tuottavuutta ja rahaa kansantalouteen, ja miten paljon säästettäisiin sosiaali -ja terveyskustannuksissa - inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan. Haloo hallitus, viisas, vastuullinen päätöksenteko näkee kauemmaksi kuin seuraavan vuoden budjettiin.

KIRJOITETTU 21.11.2011 @ 16:50 | 0 Kommentteja

Kotoisia paikkoja

 

 

Eilisellä junamatkallani Helsinkiin ajattelin, että taidan olla onnekas matkustaja. Niin paljon kuin VR:n aikataulu- ym. ongelmista on puhuttu, en ole vuosikausiin osunut junaan, joka olisi merkittävästi myöhässä aikataulustaan. Eilenkin se oli täsmällinen kuin kello. Ehkä onnekkuuteni johtuu siitä, että pidän niin paljon junista:) Niissä saa rauhassa lukea ja ajatella, halutessaan saa kupin kahvia ja matkustaminen on kaikin puolin mukavaa.

 

Ainoa tämänkin matkustamisen haittapuoli todentuu jos samassa vaunuosastossa joku huutaa minuuttikaupalla kännykkään. Yksi ystäväni on lähettänyt VR:n johdolle ehdotuksen hiljaisista vaunuista, joissa kännykkään puhuminen olisi kielletty. Kannatan ehdotusta.

 

Määränpäässäni kokoontuivat ex-kansanedustajat vuositapaamiseensa. Sisältönä tällä kertaa pikkuparlamentin puolella pidetyssä tilaisuudessa oli presidentinvaalit, mutta valitettavasti Lipposen ja Niinistön vaaliväittely (=piikittely) jäi aika lailla sisällyksettömäksi. Vanhoja työkavereita oli joka tapauksessa taas mukavaa tavata. Terhi Niemisen uudet työkuviot Afganistanissa kuulostivat mielenkiintoisilta ja Alhon Arjalle, Ydin-lehden päätoimittajalle sain välitettyä lehden tilauksen, jonka olen unohtanut hoitaa.

Hirvelän Inger ja Astalan Heli, Anna-Liisat Hyvönen ja Jokinen ja Wahlströmin Jarmo -”omien” vanhassa joukossa palattiin tuossa tuokiossa 70-ja 80-lukujen muisteluksiin. Merkillistä miten noissa muisteluissa mieleen palaavat ensimmäiseksi hauskat tarinat ja asiat, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia löytyy. Ennen muuta eduskuntaryhmän hajaannus teki työnteosta välillä tosi  rankkaa.

 

Pikkuparlamentin puolelta potkulautailtiin kellarikäytäviä pitkin eduskuntatalon puolelle Claes Anderssonin kanssa. Helin mukaan näytti tyylikkäältä. Minä muistelin siinä lautaillessani kolmentoista vuoden takaista tapahtumaa, jossa ainakin oli tyyliä. Vein silloin kymmenvuotiaan tyttömme ja hänen kaverinsa tutustumaan eduskuntataloon. Talon yhdessä kauneimmassa paikassa, valtiosalissa tyttö kiepsautti monta täydellisen hienoa kärrynpyörää. Ajattelin, että tällaista nämä seinät eivät välttämättä ole aikaisemmin nähneet, mutta toivottavasti pikkutytön spontaanista riemusta tarttuu jotakin tähänkin taloon.

 

Presidenttikeskustelu jatkui ryhmähuoneessa paikalle ehtineiden nykyisten kansanedustajiemme kanssa. Oikeastaan ihan muut asiat olisivat olleet kiinnostavampia ja tärkeämpiä, mutta onhan aihe tietysti ajankohtainen. Oma presidenttiehdokas nimetään tulevana viikonloppuna. Ehdokkuus lankeaa puolueen puheenjohtajalle kun tehtävään innostuneita ei ole löytynyt.

 

Paluumatkalla junavaunussa oli lisäkseni vain muutama matkustaja ja hiljaisuus taattu lukuun ottamatta kulkuneuvon omia kodikkaita ääniä. Silti oli hiukan vaikeaa keskittyä kirjaan niin monien ihmisten ja muistelusten jälkeen. Enimmäkseen tuijottelin kirjanmerkkinä toiminutta matkalippua ja olin taas kerran hirveän iloinen, että siinä luki määränpäänä Tampere.

KIRJOITETTU 17.11.2011 @ 16:51 | 0 Kommentteja



Päiväkirja

Kolumnit ja kirjoitukset

Kaupunginvaltuusto

Julkaisut

Ulla-Leena

Oma huone

Tapahtumakalenteri

Arkisto

Etsi

-->

Get free blog up and running in minutes with Blogsome
Theme designed by Theron Parlin