Minulta on jäänyt huomaamatta mihin liittyy ja mistä on peräisin YLE:n Nenäpäivän nenäsymboliikka, mutta päivän sisältö on joka tapauksessa erinomainen. Maailmasta ei löydy toista yhtä köyhää ja aikuisten tuesta riippuvaista ihmisryhmää kuin ovat kehitysmaiden lapset, ja aivan erityisesti tyttölapset, jotka köyhyyden lisäksi joutuvat usein kokemaan seksuaalista riistoa, terveyden menetyksen ja aivan liian usein myös varhaisen kuoleman.

Kehitysmaiden lasten asemasta on nykymaailmassa jokaisen ulottuvilla runsaasti tietoa. Onkin käsittämätöntä silti edelleen törmätä näkemyksiin, jonka mukaan on haaskausta auttaa köyhien maiden ihmisiä kun Suomessakin on työttömyyttä ja köyhyyttä. Ainakaan omien havaintojeni mukaan noin ajattelevia ihmisiä ei juuri näe puolustamassa suomalaistenkaan vähäosaisten oikeuksia. Niin se ei mene ja sen(kään) vuoksi nuo näkemykset eivät ole kovin todellisuudentajuisia.

Näihin asioihin liittyy monesti toinenkin vastakkainasettelu. Monet nimittäin karsastavat kaikenlaisia hyväntekeväisyyskampanjoita ja keräyksiä sen vuoksi, että katsovat esim. kehitysavusta huolehtimisen kuuluvan valtiolle. Olen myös kuullut sanottavan, että lahjoittamalla rahaa avustuksiin rikkaiden maiden kansalaiset vain ostavat itselleen puhtaan omantunnon ja jatkavat tyytyväisinä yltäkylläisyydessään.

Ei vastuuta voikaan sysätä hyväntekeväisyyttä harrastaville järjestöille ja yksityisille ihmisille. Minustakin päävastuu on yhteiskunnalla, mukaan lukien vakavaraiset suuret yritykset. Tämän tosiasian kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriitaista sen, että apua antavat muutkin. Vaikka lahjoituksensa tekisi ”vain” huonon omantunnon vuoksi on apu yhtä arvokas sen vastaanottajalle. Ja ennen muuta: henkilökohtainen avun antaminen ei toden totta ole vastakkainen asia sille, etteikö ihminen voisi tehdä köyhyyden vähentämiseksi maailmasta jotain muutakin, osallistua siihen yhteiskunnalliseen työhön, jolla rakenteita yritetään muuttaa. Voisi jopa ajatella niin päin, että pienenkin lahjoituksen tekeminen voi tuntua ihmisestä niin tyydyttävältä, että hän havahtuu näkemään muunkinlaisen auttamisen mahdollisuudet. Ehkä tämä on epärealistista toivorikkautta, mutta parempi sekin kuin kyynisyys.

Aika mielenkiintoinen on sekin seikka, että apua antavat suhteellisesti enemmän ihmiset joilla itselläänkin on vähän. Siitä on laskelmointi kaukana. Kyse on ihmisyydestä.

Nenäpäivänä on ensilumi satanut täällä Tampereen korkeudella. Lunta on tullut niin paljon, että näyttää jo sellaiselta kuin joulu parhaimmillaan näyttää. Luultavasti tämä Martta Wendelin- näkymä sulaa jo huomenna pois ja antaa sulaa vain, jouluunhan on vielä matkaa. Vili-koiramme tosin rakastaa lunta, joten sikäli lumi saisi pysyäkin.

Me matkaamme huomenna Turkuun juhlimaan monimuotoisen perheemme toiseksi nuorinta jäsentä, kolme vuotta täyttävää ja tapaamaan muitakin pieniä ihmisiä. Sisaren kolmella tyttärellä jälkikasvua on yhteensä yhdeksän lapsen verran. Tulossa on vauhtia!

Viimeiset neljä Porvoon vuosistamme asuimme viiden kilometrin etäisyydellä keskustasta. Tosi mukavassa talossa, mutta lähes olemattomien joukkoliikenneyhteyksien päässä. Busseja kulki muutama päivässä. Iltaisin kuuden jälkeen ei kulkenut ainuttakaan, ei myöskään viikonloppuina. Jos ei ollut polkupyöräkelejä olin täysin riippuvainen Markun kuljetuksista, koska en itse aja autoa. Tietysti on myös ekologian näkökulmasta aivan pöllöä, ettei joukkoliikenteen kehittämiseen satsata, vaan ihmiset pakotetaan yksityisautoilijoiksi.

Eipä siis ihme, että Tampereelle muutettuamme yksi mainioimmista asioista on ollut päästä toimivan joukkoliikenteen äärelle. Busseja kulkee usein ja lähes ympäri vuorokauden, ne ovat hyväkuntoisia ja siistejä, ja matkakustannuksetkin ovat kohtuullisia. Olen kyllä jo ehtinyt kuulla kritiikkiä siitä, että poikittaisliikennettä on liian vähän ja että hinnat voisivat olla edullisemmatkin. Paljon huonommista joukkoliikenneoloista tulleina meille Markun kanssa kirjaimista TKL ( Tampereen kaupungin liikennelaitos ) on kuitenkin tullut lähes pyhiä. Aina henkilöautoillut Markkukin kävi tänään hankkimassa TKL:n matkakortin ja aikoo aktiivisesti hyödyntää sen palveluita.

Huolta aiheuttava tieto on se, että palveluiden yksityistämisvimma ulottuu myös liikennepalveluihin. Joitakin bussilinjoja on jo yksityistetty ja painetta on enempäänkin. Sille ei ole järkiperusteita. Palvelun käyttäjän kannalta mikään ei tulisi parantumaan, mutta hinnat nousisivat taatusti. Haluan pitää TKL:n!

On kehuttava Tamperetta toisestakin asiasta. Ihmiset ovat ystävällisiä! Kaupoissa ja missä tahansa asioidessa he juttelevat ja hymyilevät. Olin jo unohtanut millaista on saada hyvää palvelua. Se tuntuu tosi mukavalta, itsekin oppii uudelleen kulttuurin, jossa ystävällisyys ei maksa mitään. Totta kai sitä kohtasi myös Porvoossa ja pääkaupunkiseudulla, mutta pakko on sanoa että erittäin paljon vähemmän. Välinpitämättömän tuntuista tai jopa ynseää suhtautumista on usein selitetty ihmisten juurettomuudella. Tiedä häntä, mutta ero on ilmiselvä. Sen muistan jo vanhastaan, että mitä pohjoisemmaksi kulku on käynyt, sitä mutkattomammalta ja inhimillisemmältä on kanssakäyminen ihmisten kanssa tuntunut.

Markun mielestä liikenteessä  (yksityisautoilussa ) sen sijaan on täällä enemmän aggressiivisuutta kuin liikenteessä pääkaupunkiseudulla, jossa kuulemma yhteispeli on sujuvampaa. Tälle en keksi mitään selitystä, sillä tuskinpa täällä autoja on suhteessa sen enempää kuin muuallakaan. Tarjosin kyllä jo selitykseksi Markulle sitä, että Tampere on seutuna hänelle tuntematon ja hänen oma suhteensa liikenteeseen voi olla täällä erilainen kuin tuikitutussa Helsingissä. Markku ei täysin tyrmännyt ehdotusta. Pitääpä kysyä myös tyttäreltä, joka on ajanut suunnilleen saman verran Tampereella kuin pääkaupunkiseudulla. Hänestä ei muuten ole ainakaan vielä tullut TKL:n suurta ihailijaa, tyttö niin tykkää huristella omalla kirkkaankeltaisella Tipillään…  

Luin sanomalehdet viikon ajalta ja päällimmäiseksi jäivät mieleen asunnottomien yön tiimoilta tehdyt lehtijutut. Tampereellakin yli kuusisataa ihmistä, heistä suurin osa yksinäisiä miehiä, on vailla asuntoa. Nämä ihmiset elävät porttikongeissa ja puistoissa, talvikylmillä rappukäytävissä tai väliaikaisissa asuntoloissa. Maan hallitus on asettanut tavoitteeksi asunnottomuuden vähentämisen olennaisesti, mutta näyttää siltä, että asunnottomien jonot pikemmin kasvavat kuin lyhenevät. Kertomukset porttikongeissa palelevista kodittomista riipaisevat erityisen paljon juuri nyt pimenevinä ja kylmenevinä iltoina, jolloin me kodilliset voimme taittaa pimeyttä sytyttämällä kynttilöitä, turvata lämpömme sähköpattereilla ja takkatulilla.

Vauhdikasta on ollut, vaikka elämisen piti jotenkin rauhoittua. Turun siskoni tyttären tytär Laura oli meillä viettämässä syyslomapäiviä ja silloin kun on ekaluokkalainen kyseessä on lomailu tietenkin toimeliasta, vaikka hiljaisiinkin hetkiin tähdättäisiin. Erityisen paljon Laura piti sämpylöiden leipomisesta ja puusavotasta. Hän kantoi isoja sylyksiä takkapuita vajaan ja totesi, ettei yhtään väsytä. Myös lasten kulttuurikeskus Rulla ihastutti tyttöä ja meitä aikuisia myös. Rullassa oli Kalevala-teema. Uskomattoman hienosti viritetty näyttely, jossa lapset voivat askarrella luonnon materiaaleista, musisoida, lukea, ryömiä salaperäisiin majoihin keinumaan tai kirjoittamaan loitsuja. Verhon läpi saattoi myös kurkkia jännittävän näköistä Tuonelan maisemaa jokineen ja joutsenineen.

Turkulaisen sukulaistytön lähdettyä me puolestamme käväisimme Turussa katsomassa Antin ja Hannan pieniä tyttöjä ja toteamassa, että huippusuloisia ovat. Pian kolme vuotta täyttävä Isla on ilmoittanut, että hänestä tulee isona joko kokki tai balettitanssija. Aika kuluu nopeasti, totesi siihen hänen isänsä.

Tiistaina ja keskiviikkona oli ohjelmaa Helsingissä. Hellahuoneella ( neljän naisen lukupiirimme) meillä oli käsittelyssä Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, josta olimme ennakkoon kuulleet ylistäviä lausuntoja. Kirjan takakannen mukaan teoksesta on nopeasti tullut globaali hitti. Ehkäpä tämän olisi pitänyt hälyttää …  Meistä kukaan ei löytänyt kirjan mainostettua ihanuutta. Alkuasetelma, vanhan erakoituneen naisen ja pellon toiselle laidalle muuttavan nuoren naisen välille kehittyvä ystävyys on herkullinen, mutta tarina itse epäuskottava ja vailla draaman kaarta, kuten hienosti sanotaan. Mutta ei se mitään, lukupiirin naisten kohtaaminen on aina juhlaa

Huomenna lähden taas reissuun. Anjan mökillä Hauhossa kokoontuvat Ulvojat muutaman kuukauden tauon jälkeen ja itse kukin on jo ehtinyt odottaa tapaamista malttamattomana. Odotan ihania kierroksiamme, joista parin teema on sovittu jo ennakkoon, ja odotan pimenevää iltaa ja Kukkiajärven syksyisen mustaan veteen solahtamista. Tietysti myös hyvästä ruoasta ja viinistä nautiskelua. Ja kun Ulvojista ( sijais-ja adoptioäitejä) on kyse, on odotettavissa sekä vakavia että kepeitä tarinoita arjestamme nyt jo aikuistuvien lastemme vanhempina.

Sosiaalisen viikon päättää vielä lauantaina tehtävä kyläily ystävillemme Kaija Marialle ja Larille. Kiintoisat juttelut siis jatkuvat. Harmi vain, että joudun kaikkiin jutteluihin osallistumaan kähisevällä äänelläni. Äänen vuoksi en voisi minkäänlaista puhetyötä nyt tehdä, joten voin hyvällä omallatunnolla harrastaa kaikenlaista mukavaa. Ihan irti yhteiskunnallisista riennoistakaan en ole. Tunnin kuluttua nimittäin ollaan Markun kanssa lähdössä kulman takana sijaitsevalle Osuuskuntatalolle, jossa tänään kokoontuu Lamminpään vasemmisto. Kahdenkymmenenkahden vuoden tauon jälkeen olen mukana tamperelaispolitiikassa. Tuntuu melkein seikkailulta!

                                             ***

Nämä rivit kirjoitan iltakahdeksalta lämminhenkisen kokouksen jälkeen. Miten hyvältä tuntuikaan tavata vanhoja tuttuja, löytää hetkessä silta menneeseen, yhdessä koettuun, sekä näkymä tulevaan, yhdessä koettavaan. Nyt tunnen lopullisesti tulleeni kotiin.

Perjantaina käväisin Porvoossa asioilla ja tapaamassa 83-vuotiasta kulttuuritietäjää Eila Kalliota. Olen siis jatkanut Tulenkantajien jälkitunnelmissa. Eila nimittäin toimi 1960-luvulla Yleisradiossa 20-luvun Tulenkantajien sielun Olavi Paavolaisen työtoverina ja myös ystävystyi esimiehensä kanssa. Paavolaisen ”vaikutusta” on puolestaan se, että minä ystävystyin Eilan kanssa seitsemän vuotta sitten. Olin kirjoittanut Uusimaa-lehden kolumnissani Olavi Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhdetta käsitelleestä teatteriesityksestä, joka mielestäni oli kliseinen ja pinnallinen, onnistui tekemään kummastakin päähenkilöstään tunnistamattomia. Näin oli ollut myös Eilan mielestä. Hän soitti minulle ja tuon pitkän puhelumme jälkeen olen saanut tapaamisissamme kuulla Eilan muisteloita Paavolaisen ajan kulttuurivaikuttajista. Olavin ja Hertan lisäksi Eilan puheissa vilahtavat luontevasti sellaiset kuuluisuudet kuin Hella Wuolijoki, Eeva-Liisa Manner, Mika Waltari, Ilmari Pimiä, Tauno Palo, Markus Rautio ( Markus-setä), Elli Tompuri ja monet muut.

Eilaa on ihanaa kuunnella, koska hänen tarinoissaan on aina jokin juju, clue, ja koska ne ovat aina hyväntahtoisia. Hupaisia piirteitä niistä kyllä löytyy, mutta ei koskaan ilkeämielisiä juoruja. Monia tarinoita löytyy Eila Kallion vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Pallokaiutin, mutta ne kaikkein mielenkiintoisimmat olen kyllä kuullut kahvikupposen äärellä Cafe Gabriolessa tai Eilan kotisohvalla istuen. En arvosta ystävyyttämme pelkästään sen vuoksi, että Eila on noiden kulttuuritarinoiden aarrearkku. Arvostan ennen muuta hienoa, sydämensivistynyttä ihmistä, jonka kiinnostus myös tämän ajan ilmiöihin on valppaampaa kuin monella nuoremmalla. Ikäeromme ei muuten tule jutteluissamme mitenkään esiin. Tosin silloin tällöin innostuessaan Eila saattaa kysäistä, että ” tapasitkos sinä koskaan häntä” puhuessaan jostakin 50-luvun kulttuurivaikuttajasta, ja huomaa sitten että ” ai niin, sinähän olet sen verran nuorempi”..

Onneksi olen aina, ainakin niin kauan kuin muistan, tiennyt miten tärkeitä ystävät ovat. Sen vuoksi pidän omalta puoleltani huolta yhteyksistä, en ainoastaan odota muiden yhteydenottoa. Ystäviä onkin paljon, enkä tosiaankaan nyt puhu tuttavista tai matkan varrella kertyneistä työtovereista, joita on totta kai vielä paljon enemmän. Eräs tuttuni sanoi ettei osaa nähdä mitä eroa on hyvän tuttavan ja ystävän välillä. On siinä eroa. Molemmat ovat kyllä mukavia olemassa, mutta suhde ystävään on henkilökohtaisempi. Ystävä kutsutaan kotiin ja ystävän kanssa jaetaan asioita syvemmin.

Tällä viikolla tapaan tamperelaisia ystäviäni vuosikymmenten takaa ja onkin mielenkiintoista nähdä vieläkö ystävyys kantaa. Toinen vanhoista ystävistä oli bestikseni Johanneksen kansakoulussa ja myös kuorotoveri lapsikuoro Varpusissa. Aikanaan protestoin harmaalta kuulostavaa Varpuset- nimeä - sitä työväenliikkeen perinteistä vaatimattomuutta, miksei nyt edes Leivosia! Juuri tällä hetkellä läheisin lintu noin äänellisesti olisi kai varis…  Onneksi puheterapiani alkaa viimein huomenna.

Nobel-komitean päätös antaa rauhanpalkinto Barack Obamalle on loistava. Olen tasan samaa mieltä kuin rauhannobelisti Mohamed Elbaradei, Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n johtaja, joka sanoo, että " En tiedä ketään, joka olisi ansainnut palkinnon enemmän kuin Obama. Hän on muuttanut tavan, jolla näemme toisemme ja maailman".

Olin säästänyt eilisiltaan viimeiset viitisenkymmentä sivua Satu Koskimiehen kirjasta Hurmion tyttäret. Jos en nyt suorastaan hurmioitunut niin joka tapauksessa nautin nuoruudesta, vapaudesta, runoudesta hurmioituneiden Tulenkantajien Katri Valan ja Elina Vaaran seurasta. Tulihan sivuilla vastaan paljon muitakin tuttuja. Lauri Viljanen, Yrjö Jylhä, Uuno Kailas, Mika Waltari. Ja tietenkin Olavi Paavolainen, Tulenkantajat-ryhmän innoittaja ja voimahahmo. Paavolainen itse asiassa tulee vastaan joka ikisessä 1920 – 60-lukujen kirjallisuutta ja kirjailijuutta käsittelevässä teoksessa.

Kirjassa edetään vuoteen 1929, jolloin Tulenkantajat on nimenä vakiintunut kuvaamaan tiettyä uudistushenkistä runoilijaryhmää, mutta jolloin ryhmän kiihkein yhteishenki jo alkaa hiipua ja runoilijat tahoillaan alkavat elää elämäänsä ja luomaan omaa kirjallista uraansa.

Katri Valan ja Elina Vaaran, hurmion tyttärien tuttavuus syntyy ja kasvaa Nuoren Voiman Liiton julkaisujen kautta ensin kirjeenvaihtoystävyydeksi ja myöhemmin myös henkilökohtaiseksi ystävyydeksi. Se ei kuitenkaan etene ilman ristiriitoja ja jännitteitä, joita synnyttävät niin runoista saadut kritiikit kuin monimutkaiset ihmissuhteet.

Satu Koskimies on toteuttanut kirjansa lapsuudesta nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen kasvavien Elinan ja Katrin vuoropuheluna ja onnistunut luomaan todentuntuisen tunnelman, jossa ainakin minä lukijana siirryin vastaansanomattomasti viime vuosisadan alun kuohuville vuosikymmenille. Koskimiehen tietolähteinä on ollut molempien runoilijoiden päiväkirjamerkintöjä ja kirjeenvaihtoa, 80- luvulle eläneen Elina Vaaran osalta myös haastatteluaineistoa. Tulenkantajista on Hurmion tyttärien lukijankin syytä tietää ennakkoon jotakin, muutoin kirjan tekstiin voi olla vaikeaa päästä sisälle.

Porvoossa valtuuston kokousta on siirretty pariin kertaan ja niinpä vasta eilen oli valtuuston kokous, jossa minulle myönnettiin ero valtuutetun tehtävästä sekä sosiaali - ja terveyslautakunnan jäsenyydestä. Työ molemmissa luottamustehtävissä oli mielenkiintoista ja tärkeää. Lautakunnassa sikäli mielekkäämpää, että siellä tehtävä työ on valmistelevaa ja yhteistyölle toisten ryhmien kanssa on paremmat mahdollisuudet. Kaikkiin tehtäviini suhtauduin tietenkin vakavasti ja minua ovatkin ilahduttaneet ja lämmittäneet ne viestit, joita porvoolaisilta on tullut sähköpostiini viikottain ja toisinaan päivittäin Porvoosta muuttoni jälkeen. Viesteissä ihmiset ovat kertoneet arvostaneensa tapaani toimia politiikassa. Viestejä lukiessani olen tuntenut hiukan syyllisyyttäkin siitä, että tehtävät jäivät kesken. Toisaalta minun on luotettava ja luotankin kannattajieni ymmärtävän sen, että elämässä tulee vaiheita, joissa on tehtävä ristiriitaiseltakin tuntuvia ratkaisuja.

Tilallani valtuustossa tulee jatkamaan Kalevi Väisänen ja lautakunnassa Paula Ojala - Ruuth, molemmat kokeneita toimijoita, jotka suhtautuvat tehtäviinsä vastuuntuntoisesti. Heille toivotan onnea ja voimia, syksystä laman varjossa tulee varmasti rankka.

Täällä Tampereella on vietetty paitsi Tampere-päivää, myös kaupungin 230-vuotisjuhlia. Runsaasta juhlapäivän tarjonnasta valitsin Tampereen likat- ohjelman eli kävelykierroksen naisaiheisten julkisten veistosten parissa. Näsinkallion Pohjan neidosta edettiin kohti Minna Canthin muistomerkkiä ja muita patsaita ja muistomerkkejä, joissa naista on kuvattu joko äitinä, muusana, työntekijänä tai yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Päivässä oli nostalgiaakin, koska etsimättä tulivat mieleen kolmenkymmenen vuoden takaiset Tampereen 200-vuotisjuhlat. Olin tuolloin paitsi kaupunginvaltuutettu myös kansanedustaja ja muistan että juhlapäivään liittyi sekä arkisia työtehtäviä että 200-vuotisjuhlintaa. Iltaohjelman hauskana yksityiskohtana muistan hotelli Rosendahlin juhlaillalliset ja tanssilattian, jossa tasavaltalaiseen tyyliin jammailimme vierekkäin Ruotsin kuningatar Silvian kanssa zambalaijaa. Silvia oli tuolloin nuori nainen ja minä vielä vähän nuorempi.

Tämän päivän kulttuurikierroksella tapasin muutamia tamperelaistuttujakin ja sain päivitystä Tampereen kuntapolitiikkaan. Muun muassa kuulin, että lopettamisuhan alla ollut Lamminpään sivukirjasto saisi jatkaa toimintaansa valtuustoryhmien neuvottelun  tuloksena. Lehtien mukaan lopettamispaineita kuitenkin yhä on. Kyseinen kirjasto on aivan kotikulmillamme. Pieni, viihtyisä, hyvän palvelun kirjasto idyllisessä vanhassa puutalossa. Sanomattakin on selvää, että me Markun kanssa liitymme taisteluun kirjaston säilyttämisen puolesta mikäli sellainen taistelu edessä on.

Työttömyyden kasvu ja vaalirahasotkut, siinä viime kuukausien uutisia hallinneet aiheet. Molemmat masentavia omalla tavallaan. Vaaliraha-asioissa minua ei yllätä se, että erinäiset tahot ovat antaneet rahaa puolueille, jonka poliittisiin pyrkimyksiin ne samaistuvat. Jossain määrin yllättävää on ollut taloudellisen tuen runsaus, sekä se ettei tuesta olla avoimesti puhuttu. Ihmisillä on oikeus tietää myös ja ehkä erityisesti siitä poliittisesta vaikuttamisesta, jota tehdään rahalla. Etenkin presidentinvaalien kohdalla  yritysmaailman tuki Sauli Niinistölle on ollut huomiotaherättävän ruhtinaallista. Tämähän pitää lukea niin, että rahapiirit Suomessa ovat tehneet kaikkensa, jotta Tarja Halosta ei oltaisi valittu enää toiselle kaudelle. Todennäköisesti yritys hänen kampeamisekseen on ollut mahtavaa jo Tarjan ensimmäisissä vaaleissa, mutta sinne astihan vaalirahakuvioita ei nyt ole selvitelty. Ainakin presidentinvaalien kohdalta voikin siis olla tyytyväinen siitä, että niissä raha ei sentään päässyt ratkaisemaan lopputulosta. Muissa vaaleissa ihmiset ovat vähän moniselkoisempien valintojen edessä ja niissä raha on saattanut vaikuttaa yllättävänkin paljon. Rahallahan ostetaan näkyvyyttä.

Pimeässä vaalirahoituksessa on todennäköisesti vasta jäävuoren huippu näkyvissä. Jos paljastuu, että esim. valtionyhtiöt ovat rahoittaneet jotakin / joitakin puolueita, ollaan jo vakavassa poliittisessa kriisissä. Silloin on mielestäni perusteltu vaatimus eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista, jota Satu Hassi esitti jo keväällä. Satun puoluetoveri, myös avoimuuden perään hehkuttanut ministeri Sinnemäki sen sijaan tukee sinnikkäästi hallitusta, jonka pääpuolueet ovat salailleet vaalirahoitustaan niin pitkään kuin se ikinä on ollut mahdollista. Nopeasti on hallituskipeys ja siirappi tarttunut.

Työttömyys ja sen ihmisille aiheuttamat vakavat ongelmat ovat tosiasia. Kun kuitenkin on jo näkyvissä merkkejä myös talouden elpymisestä, pitäisi niistä puhua paljon enemmän tiedotusvälineissä. Se lisäisi toivoa, joka on nyt tärkeää, työttömäksi joutuneille erityisen tärkeää. Se lisäisi työssäolevien uskallusta edistää työllisyyttä esimerkiksi käyttämällä palveluja ja antaisi perspektiiviä ja luottamusta yrityksen perustamista suunnitteleville. Elpymisen merkeistä ei kuitenkaan tehdä isoja uutisia ja reportaaseja, vaikka ne juuri olisivat uutisia sanan varsinaisessa merkityksessä. Uutisointia tehdään suurten yritysten näkökulmasta, niiden kannattavuusongelmista kuulemme joka päivä. Mistä löytyisivät toimittajat, jotka tekisivät tutkivaa journalismia siitä mitä kannattavuusongelmilla oikeasti tarkoitetaan. Onko se niin, että jos voitot ovat olleet tähän asti 40 % ja ovatkin nyt “vain” 30 %, niin tämä ei riitä? Tällaiseen matematiikkaan ei pienissä yrityksissä ole mitään mahdollisuuksia. Suurilla on ja niillä on myös mahdollisuuksia siirtää toimintansa halvan työvoiman maihin. Minua hämmästyttää se, ettei Suomessa vieläkään synny laajaa kriittistä keskustelua pääomavaltaisten yritysten yhteiskuntavastuusta. Tämänkin laman maksajiksi ovat joutuneet kunnat, eli kuntalaiset. Kaikkein rankimmin köyhät ihmiset, lapset ja vanhukset. On järkyttävää, ettei 90-laman virheistä opittu mitään, vaikka esimerkiksi lastensuojelussa maksetaan vieläkin tuon laman laskuja. En edes uskalla ajatella millaisessa tilanteessa lasten pahoinvoinnin kasvamisessa ollaan viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tuhansien lasten ja nuorten elämä ja tulevaisuudenusko murskataan. Samalla kuntien talousvaikeuksia kasvatetaan kun nyt ei ymmärretä satsata perheiden ja lasten auttamiseen. Hirveän murheellista. Ei ole mikään klisee kun johtavia poliitikkoja vaaditaan laskeutumaan sfääreistään tavallisten ihmisten pariin näkemään mitä arki oikeasti on. Tai mitä se myös on, miten se eroaa heidän limusiiniarjestaan.

Murheellisten ajatustenkin lomassa ei voi olla näkemättä syksyn kauneutta. Ainakin täällä Tampereen korkeudella ruska on parhaimmillaan, metsän väriloisto runsaimmillaan. Aamu-ja iltalenkit koiran kanssa ovat paitsi terveellisiä, myös visuaalisia. Useampana iltana on Markun kanssa kävelty myös Saarikorven hautausmaalle, jonne on meiltä noin viiden minuutin kävelymatka. En ole koskaan ollut varsinainen haudoilla kävijä, mutta mukavaahan se on ollut viedä isän ja äidin haudoille kotipihalta ihanasti tuoksuvia flokseja.

Viikonloppua vietämme kotosalla ja näyttää siltä, että saamme tyttären ystävänsä kera myös tänne puuhailemaan ennen ensi viikolla tapahtuvaa muuttoaan. Markun kanssa kahdestaan meillä on aina mukavaa, mutta täydelliseen kodikkuuteen kyllä tarvitaan myös lapsia ja koiria.

Kaunis syyskuinen viikonloppu. Punainen hirsitalo ja vanhojen puiden pihapiiri. Tyynenä virtaava joki ja kosken kohina. Kuusitoista vasemmistonaista syventymässä Kädetön tyttö-sadun avulla naisen sielunelämään, tekemässä sosiodraamaa, juttelemassa, hääräämässä tuvan hämärässä, lämmittämässä saunaa, pulahtelemassa suloisen viileään mustaan jokeen. Ellei tällaisista aineksista synny antoisaa kurssiviikonloppua niin sitten ei mistään.

On aina ihanaa oivaltaa uutta, mutta yhtä paljon nautin jälleen yhteisyyden tunteesta, jota koin noiden naisten kanssa. Politiikkaa ei juuri puhuttu, mutta sanomattoman hyvä pohjavire syntyy yhteisestä arvomaailmasta. Ja mikä on minulle myös tärkeää, yhteisestä keskustelukulttuurista, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista. Erityisen mukavalta tuntui sekin, että eri sukupolvia edustavat naiset kohtasivat toisensa niin luontevasti. Kolmekymppiset naiset eivät näyttäneet välittävän pätkääkään siitä, että useimmat meistä olivat heidän äitiensä ikäisiä ja monet vanhempiakin. Meillä oli yhdessä hauskaa aamuviiteen saakka.

Paluu arkeen on sekin ollut leppoisa, tässä kohtaa elämää vapaapäiviä on paljon enemmän kuin työpäiviä. Markun kanssa kävimme ostamassa Tammelan torilta tulevan talven puolukat ja samalla tsekkaamassa missä sijaitsee Kulttuurikahvila Hertta. Yhtä sun toista mielenkiintoista näyttää olevan sen ohjelmistossa. Kulttuuritarjonta muutoinkin tuntuu täällä Porvoon jälkeen ruhtinaalliselta.

Juuri nyt muuten huomaan, että on minun ja Markun kahdeskymmenes hääpäivä. Emme ole niitä sen kummemmin juhlistaneet. Merkittävämpänä me pidämme sitä keväistä päivää, jolloin meidän oli pakko kertoa toisillemme, että rakastamme. Me kun olimme yrittäneet pysyä vain ystävinä. Tuosta käänteentekevästä päivästä tuli toukokuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja sitähän juhlistimme viidenkymmenen ystävän kera. - Avioliittoa tuskin olisimme edes solmineet ellemme olisi kaksikymmentä vuotta sitten olleet adoptoimassa lasta Nicaraguasta. Kesken prosessin Nicaraguan sandinistihallitus vaihtui toiseen ja sen myötä vaihtui myös adoptiopolitiikka: ei lapsia ulkomaille. Pitkiin suomalaisiin adoptiojonoihin emme halunneet, joten päädyimme sijaisvanhemmuuteen. Maailmanpolitiikka on siis aivan suoraan ja olennaisella tavalla vaikuttanut elämäämme. Nicaragualaislapsen vanhemmuuden sijaan meistä tuli (sijais)vanhempia suomalaislapselle. Sijais-sanan laitan aina sulkuihin, minulle se on vain virallinen termi. On mahdotonta ajatella sijaistavansa ketään kun on ollut tyttärelle äiti yli kuusitoista vuotta kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa ja kun häntä rakastaa niin kuin lapsia rakastetaan.

Hääpäivä on siis jo kääntymässä iltaan. Ehkäpä me lasillisella viiniä sentään voimme skoolata. Skoolaukseen on itse asiassa vielä merkittävämpikin syy. Tytär on saanut uuden asunnon ja muuttopäivää odottaessaan touhuilee täällä. Keittiö on ahkerassa käytössä, mikä tuntuu oikein mukavalta - etenkin kun tytär näyttää kokin taitojensa lisäksi osaavan jo siivoamisen jalon taidonkin. Padat ja pannut löytävät tien astianpesukoneeseen, yli jäävät ruoat foliossa jääkaappiin. Tytön omassa huoneessa tyyli on toisenlainen, sanotaan nyt boheemi, mutta keittiö on toista maata. Kuulunee ammattiosaamiseen.